Sorgsen man siter i soffa och håller handen för ögonen.
Foto: Nik Shuliahin, Unsplash

Surun keskellä

Suru järkyttää ja tekee elämästä epätodellisen. Tasapaino ja harmonia ovat hukassa.

Kuolema pysäyttää

Menetys on lopullinen ja sen hetkinen tunne epätodellinen. Elämän peruspilarit järkkyvät ja usko tulevaisuuteen horjuu. Asiat, jotka toivat elämään sopusointua ja tasapainoa, ovat kadonneet.

Missä ja miten?

Kun kuolema tulee yllättäen, monet kysyvät: Miksi? Miten tämä saattoi tapahtua? Järkiperäiset selitykset auttavat harvoin surevaa harvoin ymmärtämään tapahtunutta. Menetys koskettaa, sillä jokainen ihmissuhde on ainutlaatuinen.

Joskus kuolemantapaukseen liittyy vahvasti riittämättömyyden tunne. Syyllisyyttä tunnetaan siitä, ettemme olleet paikalla tai estäneet tapahtumaa. Silloin on hyvä muistaa ja muistuttaa itseään: mitä tiesimme ja mitä pystyimme tekemään, mitä emme tienneet ja mitähin emme pystyneet tekemään.

Suru vie sisäisen näkökyvyn. Muisti pettää ja tunteet saavat yliotteen. Ajatukset pelottavat niin paljon, ettemme enää tunne itseämme.

Surun aaltoja

Omat reaktiomme kuolemantapauksen ensimmäisten tuntien ja vuorokauden aikana voivat auttaa meitä. Ne purkavat henkisiä ja fyysisiä paineita, joita menetys tuo mukanaan. Surevaa auttaa tieto, konkreettiset kuvaukset tapahtuneesta ja siitä, millaiset vainajan viime hetket olivat.

Muutaman päivän kuluttua ihminen kykenee ymmärtämään paremmin sen, mitä on tapahtunut. Kaipaus, epätoivo, viha ja väsymys kuuluvat suruun, niin kuin myös henkinen ja fyysinen tuska. Tulevaisuus huolestuttaa ja pelottaa

Sureminen vie aikaa ja voimia

Olemassaolon kysymykset elämästä ja kuolemasta kaatuvat päällemme. Surun syvinä hetkinä olemme tilanteessa, jossa on luotava elämälle uusi merkitys. On löydettävä tulevaisuuden toivo ja jonkinlainen tasapaino.

Suru on kuin vuoroveden aallokko. Kun vedenpinta nousee, jokainen aalto nostattaa sitä hieman ylemmäksi. Sitten aalto vetäytyy merelle, kunnes seuraava työntää pintaa entistä ylemmäksi. Välillä suru heittää takaisin alkutilanteeseen, siihen hetkeen kun, kun tieto kuolemasta tavoitti meidät.

Ensimmäinen vuosi

Ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen on täynnä tilanteita, joissa on tehtävä asioita ensimmäistä kertaa. Aika ei paranna haavoja. Aika auttaa kehittämään uusia keinoja selvitä elämästsä. Aika auttaa  löytämään toivon ja merkityksen.

Hyvä muistaa

Oikeaa tai helppoa tapaa surra, ei ole olemassa. Eikä surua voi poistaa. Elämää ja selviytymistä voi helpottaa sillä, että pitää huolta itsestään ja toisista. Arkiset rutiinit, riittävä uni ja ravinto, luovat elämään turvalliset kehykset. Siitäkin huolimatta, että ruoka ei maistu eikä uni tuo lepoa. Toisten tapaaminen tukena tukee ihmistä surussa

”Pärjään yksin.” Tämä  ajatus voi olla vaarallinen. Ota vastaan tukea, jota ihmiset tarjoavat. He ovat sinua varten. Sosiaaliset tilanteet merkitsevät paljon ja luovat läheisyyttä. Ne ovat tärkeitä varsinkin nyt, kun meidän pidettävä fyysistä etäisyyttä. Julkiset tahot ja erilaiset yhdistykset voivat myös auttaa ja tukea surevaa.

Lapset esikuvana

Kun suru käy ylivoimaiseksi, voi olla hyvä ajatella jotain aivan muuta – vaikka vain hetken. Lapset osaavat tämän: he tulevat ja menevät suruun ja iloon. Lapsen suru on raidallinen. Syvästä epätoivosta he siirtyvät leikkiin ja nauruun. Näin suree lapsi. Hän säästää ja suojelee itseään surun mahtavalta voimalta. 

Joskus on hyvä murtautua surun keskeltä tekemään aivan muuta: ristikot, puhelinpelit tai vaikkapa autonrenkaiden vaihto vievät ajatukset surun keskeltä.

Elämä ei ole ohi, vaikka siltä tuntuu. Elämää on jäljellä ja se toivoo saavansa, meidät mukaansa. Tulee vielä aika, jolloin taas arvostamme elämää. Hymy ja nauru palaavat.