Tapaan Ainon* toukokuisena päivänä keskellä Tukholmaa. Kirkas auringonpaiste lämmittää ja ihmisistä kaupungilla huomaa, että he ovat odottaneet lämpöä.
Aino on työskennellyt vapaaehtoisena Ruotsin kirkossa yhdeksän vuoden ajan. Hän auttaa ihmisiä, jotka juuri nyt ovat eri tavoin tuen tarpeessa.
Mutta aiemmin hän itse tarvitsi ulkopuolisen apua, jotta olisi jaksanut arjen haasteissa. Kun Aino odotti toista lastaan, hänen miehensä kuoli. Mies oli kuollessaan 40-vuotias.
Tuntuu vieläkin raskaalta, Aino sanoo ja silmät täyttyvät kyynelistä. Uskon, että suru söi minua sisältäpäin.
”Soitto päivystykseen auttoi minua”
Aino päätti hakea apua Kirkon keskusteluavusta Suomessa. Nähtyään ilmoituksen lehdessä kesti monta viikkoa ennen kuin hän tarttui toimeen ja soitti. Päätöksen täytyi antaa kypsyä.
– Vaikeinta oli yksinäisyys. Viikonloppuisin, kun muut tekivät asioita. Minulla oli lapset ja ystäviä, mutta saatoin silti tuntea itseni yksinäiseksi. Soitto auttoi minua sillä hetkellä, sain keventää sydäntäni. Ystäville ei voi kertoa kaikkea. Vieraille ihmisille voi, Aino sanoo.
Monta vuotta myöhemmin hänen vanhin tyttärensä halusi, että Aino muuttaisi Suomesta Ruotsiin, jossa tytär jo asui. Sanottu ja tehty, Aino ja hänen nuorempi lapsensa muuttivat.
Ruotsissa hän tapasi uuden miehen. He elivät yhdessä seitsemän vuotta, mutta elämästä tuli hyvin raskasta.
– Hän oli päihteiden väärinkäyttäjä ja usein sanonkin, että meidän viimeiset kaksi vuotta olivat yhtä helvettiä.
Silloin Aino löysi seurakuntaan Ruotsin kirkossa. Ja takaisin kirkon puhelinpäivystyksen avun äärelle.
– Soitin muutaman kerran päivystykseen täällä Ruotsissa, kun ahdistus oli voimakkainta. On tärkeää puhua omasta voinnista. Kun itse olin lapsi ja nuori, mistään ei puhuttu, kaikki piti lakaista maton alle. Minusta tuli aivan toisenlainen.
Joitakin vuosia myöhemmin, kun elämä oli rauhoittunut hieman, Aino halusi antaa jotakin takaisin ja itse tehdä jotakin hyvää toisille.
– Olen itse saanut kirkolta apua enkä voi antaa rahaa. Joten annan vapaaehtoisena oman työpanokseni.
”Apua ihmisille, jotta he pärjäävät yön yli”
Näin kuvaa Andreas Sneckenberg Ruotsin kirkon päivystyslinjoja. Andreas koordinoi Päivystävä pappi -toimintaa Linköpingin hiippakunnassa.
Saavun Linköpingin hiippakunnan kansliaan kauniina kesäkuun päivänä. Vieressä oleva puutarha on todella vaikuttava ja aivan sen vieressä on polku, jonka ylle ruusut kaareutuvat kauniisti holvikaaren muodossa.
– Nämä ruusut jopa tuoksuvat hyvälle, Andreas sanoo ja nauraa yhdessä kollegansa Päivi Pykäläisen kanssa, joka koordinoi hiippakunnassa Palvelevaa puhelinta (Papua).
– Me olemme käytettävissä, kun suuri osa yhteiskuntaa ei ole. Hätää ja yksinäisyyttä on paljon. Sukulaiset ja ystävät ovat jo nukkumassa ja ehkä koet, ettet enää voi puhua heille. Tarvitset apua, jotta pärjäät yön yli. Jeesushan on luvannut olla kanssamme joka päivä aikojen loppuun asti, Andreas sanoo.
Päivi näkee lisäarvon juuri ruotsinsuomalaisessa päivystyksessä.
– Päivystys on tärkeä, koska ihminen voi puhua suomeksi, sydämensä kielellä. Opittu kieli voi olla hieman kulmikasta. Kun käytän omaa kieltäni, sanat löytyvät helpommin, viesteissä on enemmän vivahteita ja niiden välittäminen on rikkaampaa.
Kirkko voi tehdä enemmän
Molemmat haluavat painottaa, että Ruotsin kirkon keskustelupäivystykset ovat osa seurakunnan sielunhoitotyötä ja samalla ne täydentävät sitä. Sielunhoitoa kuvaillaan yleensä kirkon huolenpitona ihmisen koko terveydestä, painopiste on eksistentiaalisessa, hengellisessä ja psyykkisessä terveydessä. Mutta mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Sekä Päivin että Andreaksen mielestä kirkko voi tehdä tässä vielä enemmän.
– Ajatella, jos olisi niin yksinkertaista, että voisi mennä kirkkoon sielunhoidolliseen keskusteluun, keskustelemaan elämästä. Noin vain, tietäen että siellä on joku, joka kuuntelee ja rukoilee puolestasi. Tästä arkkipiispa Martin Modéus usein puhui, kun hän oli hiippakuntamme piispa, Päivi kertoo.
Myös Aino mainitsee juuri tämän. Että kirkon täytyy olla siellä, missä ihmiset jo ovat.
– Kirkkojen täytyy avata ovensa. Mennä torille. Olla näkyviä, Aino sanoo. Andreas on samaa mieltä.
– Sielunhoidollinen keskusteluhan on usein juuri tällaista, se vain tapahtuu. Ei se aina tapahdu sovittuna aikana. Meidän on silloin oltava tavoitettavissa ja valmiina, Andreas sanoo lopuksi.
* Ainon nimi on muutettu.
Teksti: Elin Aronsson