Himmeli 2 -2026

Kun elämä ei pysy omissa käsissä, myös usko joutuu koetukselle. Vuodet Oskar-pojan kanssa ovat syventäneet Erika Boijen suhdetta Jumalaan. Hän on myös oppinut uudenlaisen tavan elää.

Samalla kysymys ihmisyydestä on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kaikki muuttui erityisesti silloin, kun Oskar syntyi seitsemän vuotta sitten. 

He saivat oman lapsen, pienen vauvan. Diagnoosi Downin oireyhtymästä tuli vasta viikkoa myöhemmin. Tämä järjestys on vaikuttanut syvästi siihen, miten Erika tänä päivänä näkee poikansa, koko tapahtuman ja oman suhteensa Jumalaan.

”Miksi”-kysymykseen Erika ei ole uskossaan vastausta hakenut. Pikemminkin usko on merkinnyt sitä, että elämä voi jatkua eikä kaikkea tarvitse kantaa yksin.

Huolen luovuttamista

– Ei voi elää jatkuvassa huolessa. Jumalasta on tullut minulle se, jolle voin antaa ne asiat, joita en jaksa itse kantaa, Erika sanoo.

Erika kuvaa, kuinka hänen suhteensa Jumalaan on ajan myötä syventynyt ja samalla tullut konkreettisemmaksi. Kyse ei ole ollut mistään suurista käännekohdista, vaan hitaasta muutoksesta: siitä, että oppii päästämään irti asioista, joita ei voi hallita. Hän voi luottaa siihen, että Jumalalla on suunnitelma.

Tätä luottamusta ovat vahvistaneet myös omat elämänkokemukset. Erika muistaa esimerkiksi, kuinka muutto Ruotsiin tuntui oikealta, lähes johdatetulta. Samankaltainen tunne palasi Oskarin syntymän myötä – että poika kuuluu juuri tähän perheeseen ja tähän elämäntilanteeseen.

– Olen tuntenut vahvaa luottamusta siihen, että meillä on se, mitä tarvitsemme, ja että meitä on kannettu tämän kaiken läpi. Ikään kuin Oskar tuli juuri oikeaan perheeseen, Erika kertoo.

Muutos näkyy nykyään arjen pienissä asioissa. Perhe tekee suunnitelmia lyhyelle aikavälille ja sopeutuu siihen, miten päivät kulloinkin sujuvat. Sen mukaan mitä koulu, omat voimat ja todelliset mahdollisuudet sallivat. Tulevaisuutta koskevat suuret suunnitelmat väistyvät, ja huomio siirtyy siihen, mikä on tällä hetkellä mahdollista.

Mikä tekee elämästä arvokkaan?

Oskar on omalla tavallaan tuonut esiin jotain olennaista ihmisyydestä. Hän hakeutuu luontevasti muiden seuraan, vastaa ystävällisyyteen ja lähestyy ihmisiä epäröimättä. 

– Hän saa minut pohtimaan, mikä on todella tärkeää. Ja mitä ihmisarvo oikeastaan tarkoittaa.

Ihmisarvosta tulee arjessa konkreettinen ja joskus myös haastava kysymys. 

– Me sanomme, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita. Mutta elämmekö todella niin? Sitä mietin usein, Erika pohtii.

Vastaus ei ole aina yksinkertainen. Mutta arjessa kysymystä on vaikea sivuuttaa.

Se näkyy esimerkiksi Oskarin tavassa olla muiden kanssa. Siinä, miten hän luo kontaktia ja kohtaa ihmiset. Tai siinä, mitä tapahtuu, kun musiikki alkaa soida vaikkapa kirkossa. Silloin hän lähtee heti liikkeelle, keskelle tilaa – ja jokin muuttuu. Tunnelma kevenee, ihmiset tempautuvat mukaan.

Tällaista vaikutusta ei voi mitata suorituksina tai numeroina, mutta se on silti merkityksellistä.

– Maailman parantaminen ei aina näy tilastoissa. Se voi olla läsnäoloa ja iloa, sellaista mitä Oskar tuo mukanaan, mutta mitä harvoin osataan arvostaa, Erika toteaa.

Päivi Wiberg

Yhtäkkiä voi kaikki muuttua. Sen huomasimme tämän lehden toimituksessa, kun saimme tiedon Manne Malin kuolemasta. Olimmehan vain muutamaa viikkoa aiemmin suunnitelleet yhdessä tämän Himmelin sisältöä. Manne osasi aina ottaa esille tärkeitä ruotsinsuomalaisten kysymyksiä. Hän jättää jälkeensä suuren tyhjän tilan.

Vähittäisestä menetyksestä kertoo Pirjo Hakosen kokemukset elämästä muistisairaan rinnalla. Arki muuttuu kaiken aikaa: mikä juuri äsken oli mahdollista, ei enää onnistukaan. Ihminen on kuitenkin sairauttaan suurempi - tämä antaa toivoa vaikeuksien keskellä.

Ylimääräinen kromosomi vaikuttaa pienen Oskarin elämään ja hänen mahdollisuuksiinsa. Hän kykenee kuitenkin olemaan läsnä ja saa välittömyydellään yhteyden toisiin ihmisiin. Oskar osoittaa meille mikä elämässä on tärkeää.

Kirsti Kajanteella sairaus on kuulunut elämään nuoruudesta asti, mutta hän on oppinut elämään sen kanssa. Sairaus ei estä luovuutta, sairausjaksojen väliin mahtuu pitkiä terveitä kausia. Kirsti tunnistaa itse hälytysmerkit, jotka kertovat, että nyt on aika hakeutua sairaalaan. Hän toivoo, että häpeän leima mielensairauksista häviäisi.

Miksi ruotsinsuomalaiset voivat huonommin kuin maan kanta-asukkaat? Mielenterveyden ongelmat saattavat jäädä lääkäriltä huomaamatta, jos ihmisen kokonaistilanne jää kartoittamatta. Mielenterveydestä puhutaan nykyään rohkeammin, mutta ruotsinsuomalaisille tämä näyttää olevan vaikeampaa. Siirtyvätkö sodanjälkeisen ajan puhumattomuuden mallit yhä vielä seuraaville sukupolville? 

Mannen sanat ”Ihminen tarvitsee toista ihmistä” on punainen lanka, joka punoo yhteen tämän Himmelin numeron kuvaamat ihmiskohtalot. Niin, me tarvitsemme toisiamme, kukaan meistä ei selviä elämästä yksin. 

Anna Toivonen

Alzheimerin tauti ei muuta vain muistia. Se muuttaa koko elämän, myös rinnalla kulkevan elämän. Aivan erityinen on se suru, kun toisen menettää hitaasti: arki ja elämää mullistavat muutokset kietoutuvat yhteen. Silti kaiken keskellä voi säilyä jotakin.

Istun Pirjo Hakosen kanssa hänen viihtyisässä kodissaan Surahammarissa. Meitä yhdistää kokemus, joka on jättänyt meihin pysyvän jäljen: elää Alzheimrin tautia sairastavan rinnalla. 

Ensimmäinen menetys oli Pirjon oma isä. Sitten minun äitini Helena, Eskon kaksoissisar, ja lopulta myös Esko, Pirjon elämänkumppani.

– Tämä oli kolmas kerta, kun kohtasin saman sairauden, Pirjo sanoo.

Arki rakentuu tekemisestä

Kun Pirjo alkaa puhua Eskosta, hän ei aloita sairaudesta vaan heidän yhteisestä elämästään. He tapasivat 1980-luvun puolivälissä. Molemmat olivat jääneet leskiksi, mutta löysivät nopeasti toisensa.

– Se tuntui heti oikealta, Pirjo muistelee.

He tanssivat, matkustivat ja elivät lähekkäin. Fyysinen läheisyys oli tärkeä osa heidän suhdettaan alusta loppuun.

Kun muisti alkaa haurastua

Heidän yhteisessä kodissaan Surahammarissa Esko teki asioita huolella ja tarkasti. Hän oli käsistään taitava, eikä voinut olla viimeistelemättä yksityiskohtia. Listat oikaistiin ja pienimmätkin viat korjattiin. Lopulta koko koti kantoi hänen kättensä jälkeä.

Pirjon isä kutsui häntä millimetrimieheksi – lempinimi, joka kuvasi hyvin hänen luonnettaan.

Se oli osa hänen identiteettiään.

Ensimmäisiä muutoksia oli vaikeita tunnistaa. Suomen-matkalla tuttu mökkikylä olikin Eskolle vieras.

– Vaikutti siltä kuin hän olisi ollut siellä ensimmäistä kertaa, Pirjo kertoo.

Myöhemmin Kreetalla muutos tuli vielä selvemmäksi: Esko eksyi eikä enää löytänyt takaisin. Silloin Pirjo alkoi ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.

Kiinni arjessa

Diagnoosi vuonna 2020 ei muuttanut elämää kerralla, vaan vähitellen. Arki jatkui, mutta eri ehdoilla.

He tapasivat yhä perhettä ja ystäviä, kutsuivat lapsia ja lapsenlapsia kylään ja tekivät retkiä.

– Halusin pitää kiinni tavallisesta elämästä niin pitkään kuin mahdollista, Pirjo sanoo.

Samalla kävi ilmi, että kotona askarointi piti Eskoa kiinni itsessään pisimpään. Kun tontilla kaadettiin puita, hän jaksoi työskennellä pitkään ja keskittyneesti. Hän tarvitsi ohjausta ja muistutuksia, mutta tekemisen halu säilyi.

– Oli kuin keho olisi muistanut sellaista, mikä mielestä alkoi kadota.

Vähitellen maailma kuitenkin kaventui. Hän menetti ajokortin, yöt muuttuivat levottomiksi ja uni katkeili.

– Silti loppuvaiheessakin Esko osasi pohtia tilannettaan. Hän saattoi kysyä, kuinka kauan vielä jaksan hänen rinnallaan.

Pirjolle voimaa toivat pienet hetket: arjen tauot, lyhyet kävelyt ja oma vapaaehtoistyö taidegalleria Stenhusetissa.

Rakkaus säilyy

Heidän keskinäinen rakkautensa kuitenkin säilyi muutosten keskellä.

– Se ei kadonnut missään vaiheessa. Vielä lopussakin Esko sanoi, ettei kadu hetkeäkään yhteisestä elämästämme.

Kun sanat kävivät vähiin, läheisyys ja kosketus kertoivat sen, mikä oli tärkeää.

Loppuaikoina heidän arkeaan rytmitti myös dementiapehmolelu, joka rauhoitti ja toi Eskolle turvaa. Se kulki hänen mukanaan päivisin ja rauhoitti öisin, kun muu maailma oli alkanut hämärtyä. Kissa on yhä Pirjolla uudessa kodissa.

Elämä jatkuu

Esko kuoli huhtikuussa 2024. Hän sai elää kotona koko sairautensa ajan, mistä Pirjo on kiitollinen.

Nyt Pirjo asuu pienemmässä kodissa, mutta elämä ei ole pienentynyt. Ihmiset ovat yhä tärkeä osa hänen arkeaan. Ruokapöydän ääreen mahtuu edelleen monta – tila on eri, mutta merkitys sama.

Juhlapyhinä ja syntymäpäivinä perhe kokoontuu yhteen kuten ennenkin.

Lähtiessäni ajattelen, että vaikka Esko menetti itseään vähitellen, jotakin olennaista säilyi loppuun asti. Ehkä juuri se, mikä rakentuu yhteisestä elämästä ja läheisyydestä, kestää pisimpään. Rakkaus ei katoa muistin mukana – se tulee näkyväksi siinä, mitä ihmiset yhä ovat toisilleen.

Päivi Wiberg

Ihmisen henkiset voimavarat vaihtelevat elämäntilanteiden ja kokemusten mukaan. Hyvä mielenterveys auttaa sietämään ajoittaista ahdistusta, joka kuuluu elämään.  Mielenterveys vahvistaa myös kykyämme toimia muuttuvissa tilanteissa. Mutta mitä voi tehdä silloin, kun henkiset voimavarat uupuvat?

Ruotsinsuomalaisten itsemurhaluvut hälyttäviä

Tänä vuonna on kirjoiteltu julkisuudessa siitä, kuinka ruotsinsuomalaisten itsemurhatilastot ovat ruotsalaisia korkeammat. Erityisen korkeita ovat toisen polven suomalaisten itsemurhaluvut ja varsinkin miehet ovat alttiita päättämään elämänsä itse. Ruotsinsuomalaisten itsemurhatilastot ovat myös korkeampia kuin vastaavat Suomessa. 

Syitä tähän ole ei vielä selvitetty, mutta asiaan voivat vaikuttaa geeniperimä, sosiaaliset olot, somaattiset sairaudet. Myös se seikka, kuinka integroituminen Ruotsin yhteiskuntaan on tapahtunut. Ruotsiin muutettiin usein maaseudulta kaupunkeihin. Vanhemmat tekivät pitkiä työpäiviä ja lapset saivat ehkä tulla toimeen omillaan. Lisäksi lapset joutuivat etsimään uutta identiteettiä ja oppimaan vieraan kielen. Suomeen jäivät tukiverkostot, isovanhemmat, sukulaiset ja ystävät. 

Myös syrjinnän kokemukset tai vähemmistöstressi voivat olla osasyitä mielenterveysongelmiin. Sosiaalihallitus on huomannut tilanteen, mutta asialle ei ole ainakaan toistaiseksi tehty mitään.

Helppo pääsy palveluihin tärkeää

Ruotsissa varsinaiset psykiatriset sairaalat suljettiin 1980- ja 1990-luvuilla. Siihen mennessä oli vallinnut ajattelu, että sairaat eristetään muusta yhteiskunnasta. Vaikeista mielenterveyden sairauksista parantumista ei pidetty mahdollisena.

Nykyisin mielenterveyden hoitoa annetaan pääsääntöisesti terveyskeskuksissa. Hoitosuunnitelma pyritään tekemään yhdessä potilaan kanssa. Käänteentekevää on myös ollut uudet lääkkeet. 

Helppo pääsy mielenterveyspalveluihin olisi tärkeää masennuksesta, ahdistuksesta tai itsetuhoajatuksista kärsiville. Terapia ja lääkehoito ovat ensisijaisia apukeinoja. Myös sairaalahoito on joskus välttämätöntä. 

Ruotsinsuomalaiset eivät aina itse kerro voinnistaan tai pidä puoliaan. Resurssipula saattaa vaikeuttaa aikojen saamista, mutta akuutissa kriisissä paikallisen sairaalan psykiatriseen klinikkaan saa yhteyden hätänumeron 112 kautta. 

Vaikeidenkin psyykkisten sairauksien kanssa voi elää ammattiavun tuella ja moni kykenee jatkamaan työelämässä sairaudesta huolimatta.

Anna Toivonen

Kirsti Kajanne toivoo, että stigma, häpeän leima, psyykkisestä sairaudesta haalistuisi. Tässä haastattelussa hän kertoo omasta diagnoosistaan. Hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö, maanisdepressio, johon hän sairastui kaksikymmentävuotiaana.

- Asuin nuorena kollektiivissa Helsingissä ja siellä syttyi tulipalo. Jäin ilman asuntoa ja jouduin muuttamaan isän luo. Poikaystävä jätti. Elämäni oli kriisissä, Kirsti Kajanne kuvaa tuonaikaisia tapahtumia.

Hän arvelee, että sairauden laukaisi surujen summa.

- Ja niin minua lopulta vietiin ambulanssilla Hesperiaan, hän kertoo kriisistä 1970-luvun alkupuolella.

Sairaalahoitoa kesti tuolloin viikkoja, mutta hän sai taas otteen elämästä ja opinnoista Helsingissä. Myöhemmin hän kävi Irlannissa puolivuotta teatterikoulua, mutta kotiutui sieltä jouluksi – ja joutui uudelleen sairaalaan.

Säännöllinen elämä ja ystävät

Näin Kirsti Kajanteen, 72, aikuiselämä on sujunut. Pitkät terveet kaudet on sairaus aika ajoin keskeyttänyt joksikin aikaa, kunnes hän on taas voinut palata työhön radiotoimittajana sekä freelancerina Suomen mediaan. Hän on mm. tehnyt pitkiä radiodokumentteja YLE:lle. Yksi niistä osallistui Prix Italia -kilpailuun.

Nyt viimeisestä sairaalamatkasta on mennyt yli vuosi. Hän listaa terveyttä ylläpitäviä tekijöitä: lääkkeet, uni, säännölliset elintavat, terveellinen ruokavalio, ulkoilu ja luonnonläheisyys, vähäinen alkoholi sekä ennen kaikkea hyvät ystävät.

- Minulla on vilkas sosiaalinen elämä Tukholmassa ja Helsingissä. Lisäksi teen vieläkin toimittajan töitä suomalaiseen mediaan.

Neljän tunnin yöuni varoitusmerkki

Kirsti kiittää myös mielenterveyspalveluja, joita hän on saanut Tukholmassa. Hyvä lääkäri, terapia ja vertaistuki.

- Nukun paljon. Jos yöuneni vähenee neljään tuntiin, se on merkki maniajakson alusta, Kirsti kuvaa. Sairaalaan hän voi hakeutua myös itse. Silloin oleskelu voi jäädä yhteen viikkoon, kun taas pakkohoidossa häntä pidetään yleensä yli kuukauden.

- Sairaalajakson alussa saatan puhua kauheita ja olla aggressiivinen. Kerran puhuin pehmoisia puhelimessa toimeksiantajalleni Suomessa, mutta hän ymmärsi tilanteen eikä työsuhteeni katkennut. Myös ystäväni ymmärtävät.

Ystäviään Kirsti on pyytänyt tulemaan sairaalaan häntä katsomaan, kunhan häntä on ensin hoidettu muutama viikko.

- Ja he ovat käyneet, hän kiittää.

Oma tahto voimavarana

Kirsti Kajanteen runoteos Hullulla on paksut sormet ”valottaa elämää ja tuntoja mielisairaalan lukittujen ovien takana”. Kirsti kokee itsensä välillä etuoikeutetuksi. 

- Harva pääsee kokemaan mielenvarjoisia kujia sairaalaosastolla, jolla on särkyneitä sydämiä, hän kuvaa ja lisää: 

- Siellä on toimitusjohtajia, sairaanhoitajia, taiteilijoita. Kuka tahansa voi sairastua.

Eikö ”hullu”-nimitys vain vahvista sairauden stigmaa?

- Se on itseironiaa – en ole ”hullu” koko ajan. Moni sairas kantaa häpeän ja itsesyytösten taakkaa. Itsetunto on karilla. Itse en ole tällaista kokenut ja olen tullut niin sanotusti kaapista, Kirsti sanoo.

- Yhteiskunnalla on tarkat normit, ketkä ovat normaaleja. Jos joku on erilainen, häneen suhtaudutaan epäröiden tai jopa halveksuen, hän selventää.

Eräs Kirstin ystävistä on kuvannut häntä: ”Kilu on vähän aikaa kipee, ja nousee sitten kuin kissa pöydälle.” 

Hän itse kuittaa lyhyesti sen, mikä selviytymisen ja pitkän tasapainoisen jakson selittää:

- Oma tahto.

Kristiina Ruuti

Ruotsinsuomalaisten arkisto tallensi lasten ja nuorten näkemyksiä arkistoonsa luovan päiväleirin kautta. Leirin punaisena lankana oli ruotsinsuomalainen identiteetti.

Leirin ohjelma rakentui päivittäin kolmesta työpisteestä: kirjoittamista harjoiteltiin oikeiden kirjailijoiden ohjauksessa, musiikkia sävellettiin ja esitettiin ammattilaismuusikoiden johdolla, ja kuvataidetta tehtiin ammattitaiteilijan opastuksella. Punaisena lankana koko leirin ajan  kulki ruotsinsuomalainen identiteetti. 

Mustikkapiirakkaa ja ruisleipää

Lapset kirjoittivat innokkaasti suvuistaan, suomalaisesta kesästä ja lomakokemuksistaan. He sävelsivät omia kappaleita. Niissä ruotsinsuomalainen tausta tuli vahvasti esiin. He tekivät saunakasseja, pöllöjä, joissa ruotsinsuomalaiset värit, sekä muotoilivat savesta sisäisiä tuntojaan. Kuvataidepajassa oltiin hiljaa kuin kirkossa. 

Tauoilla rentouduttiin riippumatoissa, pelattiin pihapelejä ja jalkapalloa. Kolmen päivän ajan tunnelma pysyi korkealla, ja lapset olivat aktiivisia ja innostuneita. 

Myös ruoka kohotti tunnelmaa. Torppa Orhemissa tarjosi osallistujille herkullisia aterioita: aamiaisella vastaleivottua ruisleipää, lounaaksi lasagnea ja jälkiruoaksi tuoretta mustikkapiirakkaa vaniljakastikkeen kera. Suomalainen ruokaperinne herätti aistit eloon. 

Idolit ennen ja nyt

Lapsena esikuvani oli hiihtäjä Marja-Liisa Kirvesniemi, teini-iässä muusikko Prince. Myöhemmin yliopistoaikana ihailin professoreita. 

Maailma on kuitenkin muuttunut. Nykyään kaikki on helposti saavutettavissa mobiililaitteiden kautta: musiikki, urheilu, keskustelut ja yhteydenpito. Tämä herättää kysymyksen, onko idolikulttuuri muuttunut. 

Leirillä käydyissä keskusteluissa kävi ilmi, ettei osallistujilla juuri ollut idoleita, ehkä jokin urheilija. Ajatus nimenomaan suomalaisista tai ruotsinsuomalaisista esikuvista ei ollut heille keskeinen. He kokevat maailman avoimena ja helposti lähestyttävänä. He pitävät itseään maailmankansalaisina, vaikka ovat samalla hyvin tietoisia juuristaan. 

Yhteisö vahvistaa identiteettiä

Leiri tarjosi nuorelle tilan olla omana itsenään: puhua eri kieliä, syödä mieliruokia ja ilmaista itseään monipuolisesti ilman ulkopuolisia odotuksia. 

Vaikka kyse oli yksilön identiteetistä, myös ryhmäidentiteetti osoittautui vahvaksi. Osallistujat tiesivät, että leiri oli tarkoitettu lapsille ja nuorille, joilla oli suomalaiset juuret. Se vahvisti yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kielen merkitystä. 

Monelle leiri ehkä toimi silmiä avaavana kokemuksena, joka syvensi omaa ruotsinsuomalaista identiteettiä. 

Kirja julkaistaan syksyllä

Leirin aineistoon perustuva kirja julkaistaan syksyllä. Lukijat pääsevät tutustumaan teksteihin ja teoksiin sekä tekemään omat tulkintansa. Järjestäjät kannustavat kaikkia rohkaisemaan lapsia ja nuoria luovuuteen – se voi johtaa yllättäviin ja merkityksellisiin oivalluksiin. 

Helen Kantokoski Kviby

Vanhan testamentin Jobin kirja kertoo, miten kovasti elämä koetteli Jobia. ”Kun sinulle itsellesi käy huonosti, et kestä sitä. Kun kohtaat vastoinkäymisiä, olet kauhuissasi.” (Job 4:5)

Job menetti kaiken omaisuutensa, sai märkiviä paiseita, kirosi syntymänsä päivän ja kyseenalaisti Jumalan teot. Job kysyy: ”Miksi Jumala antaa kärsivän nähdä valon, miksi hän antaa elämän niille, joilla on vain katkeria kokemuksia?” (Job 3:20)

Kun kohtaat vastoinkäymisiä, kysytkö Jumalalta: ”Miksi tämä tapahtuu minulle?” Oletko vihainen Jumalalle?

Jobin kolme ystävää tulevat Jobin luokse häntä lohduttamaan ja osoittamaan hänelle myötätuntoa. He itkevät ääneen, repivät viittansa ja heittävät ilmaan hiekkaa niin, että se putoaa heidän hiuksilleen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä he istuvat hiljaa Jobin vieressä.

Usein emme ehkä uskalla lähestyä surevaa ihmistä. Jobin ystävät ovat läsnä ja osallistuvat Jobin vastoinkäymiseen olemalla hiljaa. Seitsemän päivän ja yön jälkeen he alkavat puhua Jobin kanssa ja yrittävät osoittaa Jobille uutta suuntaa elämään: ”Hän saa sinut jälleen nauramaan ja avaa suusi riemuhuutoon.” (Job 8:21)

Vastoinkäymisten kokeminen ja työstäminen vie aikaa. Se ei ole eikä tarvitse olla nopea suoritus. Siihen menee aikaa ja kyyneleitä. Joku voi löytää vastoinkäymisistä syvyyttä ja merkitystä myöhemmin.

Vaikka olisitkin vihainen Jumalalle, hän on lähelläsi. Et ole yksin. Hae tukea ystäviltä sekä seurakunnasta. Ja lainaa omat korvasi surevalle läheiselle. Ole niin kuin Jobin ystävät: hiljaa hänen kanssaan.

Vaikka elämä koettelee meitä joskus tosi kovasti, se ei tarkoita, että elämämme loppuu. Saamme uuden suunnan, ehkä vähän erilaisen elämän, uusia näkökulmia. Ja myös iloa elämään.

Riitta Eklund Sandström

Manne Mali muutti alle 30-vuotiaana Ruotsiin Eskilstunaan vuonna 1987. Pian hän siirtyi seurakuntatyöstä Västeråsiin hiippakuntakonsulentiksi.

1990-luvulla, kun Ruotsin kirkon suomenkielinen työ valtakunnan tasolla integroitui näkyväksi osaksi kokonaiskirkkoa, etsittiin myös paikkaa ruotsinsuomalaisille nuorille kirkon nuorten järjestössä, Svenska kyrkans unga. Tässä Manne oli aktiviinen Eeva-vaimonsa kanssa.

Osallisuus ja näkyvyys enemmistön parissa leimasi Mannen työuraa. Hänet mainittiin nimeltä, kun ruotsinsuomalainen seurakuntaelämä tuli puheeksi esimerkiksi kirkon hiippakuntatiedottajien tapaamisissa. Piispa Mikael Mogren toteaa muistokirjoituksessaan, kuinka Manne osoitti hänelle Dalslandin ja Västmanlandin ruotsinsuomalaisuuden. Piispa kiittää Mannea myös suomen opetuksesta. Suomen 100-vuotisjuhlamessussa 2017 piispa Mikael saattoi Mannen ansiosta saarnata suomeksi. Myös piispan sosiaalisen median muumi-aiheisissa postauksissa lienee Mannella ollut osansa.

Musiikki oli Mannelle tärkeä – eikä ihme, kun veljet ovat nimeltään Turkka ja Mika Mali, Suomessa tunnetut muusikot. Manne osallistui Västeråsissa ruotsinsuomalaiseen kulttuurielämään ja kansalaisjärjestötoimintaan. Hän oli Västmanlandin Suomenkielisen Kulttuuriyhdistys VÄSKYn puheenjohtaja. Himmelin vakituisena avustajana hän kirjoitti pohdiskelevia ja syvällisiä tekstejä elämästä ja Jumalasta. 

Myös kirkon sisällä hän halusi vaikuttaa eläkkeelle jäätyään. Hän oli aktiviinen Arbogassa, jossa hän vielä viime vuoden kirkollisvaaleissa oli ehdolla POSK-ryhmän listoilla. Vaaliohjelmassaan hän kirjoitti: 

”Älkäämme unohtako ihmistä tässä keinoälyn maailmassa. Ihminen tarvitsee ihmistä voidakseen olla ihminen.”

Kristiina Ruuti