Himmeli 1 -2026

Elämme nyt aikaa, jolloin vietämme kristillisten juhlien juhlaa, pääsiäistä. Pääsiäisen sanoma on ilon ja rakkauden sanoma. Se on myös uskon ja toivon sanoma vaikeuksien keskellä kampailevalle ihmiselle ja maailmalle. Kirkko on julistanut tätä sanomaa jo 100-luvulta lähtien.
Tukholman Suomalainen seurakunta on saanut uuden kirkkoherran. Tutustumme Peter Träiskin elämänpolkuun ja ajatuksiin. Yksi haaste kirkolle on suurkaupungin yksinäisyys, mutta yhteisten hetkien muisto kirkossa luo valoa pimeyteen. Kieli, usko ja perinteet yhdistävät.
Kirkko on läsnä myös maamme rajojen ulkopuolella. Jaakko Laasio Merimieskirkosta kertoo työstä merenkulkijoiden sekä ulkomailla liikkuvien, asuvien ja töissä olevien suomalaisten parissa. Kurkistamme myös suomalaisten elämään etelän lämmössä ja auringossa Las Palmasissa.
Kirkko toimii myös tienviittoina niille, jotka tutkivat juuriaan. Eipä olisi paljon tutkittavaa, elleivät kirkko ja sen papit olisivat pitäneet kirjaa alueella asuvista asukkaista – herroista narreihin, talonpojista irtolaisiin. Hallstahammarissa Västmanlandissa kokoontuu ryhmä, joka tutkii juuriaan Suomessa.
Suomalaisuus on osa kunkin suomalaistaustaisen identiteettiä muodossa tai toisessa.
Mitä enemmän vuosia kertyy, sen osuus identiteetin osana näyttää kasvavan.

Antoisia lukuhetkiä sinulle!
Manne Mali

Tiistai-ilta Tukholman suomalaisessa kirkossa. Seurakunta on viettänyt messua ja nyt on aika kuulla kirkkoherra Peter Träiskiä. Hänet on hiljattain valittu kirkkoherran virkaan, jossa hän on nyt toista kertaa.

— Huomasin, että käsimuisti toimii: valonapit löysin heti. Tunnistin myös monet tutut kasvot. On iloinen tunne. Näin hän vastaa kysymykseen, miltä tuntui palata entiselle työpaikalle.
Peter Träisk opiskeli teologiaa Uppsalassa, ja hänet vihittiin papiksi vuonna 1988. Kun häneltä kysyy, miten hänen kutsumuksensa papin tehtävään syntyi, hän kertoo koskettavan muiston nuoruudestaan. Parikymppisenä hän vieraili äitinsä kanssa sotalesken luona. Nähdessään Peterin tämä totesi: "Siinä sinä olet. Olen rukoillut puolestasi joka ilta."
— Jumalan läsnäolo oli hänelle luonnollinen asia. Uskon, että tällainen kohtaaminen on vaikuttanut minuun.
Välitämme kutsumusta
Rippikoulussa Peterin oli päätettävä, onko isoäidin usko hänen vai onko hänellä oma. Eräänä adventtina pietarsaarelainen ystävä vei hänet jumalanpalvelukseen.
— Siitä lähti luonnollinen yhteys nuorisotoimintaan. Voimme kaikki vaikuttaa siihen, mikä meitä vie. Joku toinen voi saada kutsumuksen meidän kauttamme, olipa se kutsumus mikä tahansa.
Tukholman suomalaiseen seurakuntaan hän on kokenut sekä ulkoisen että sisäisen kutsumuksen, kun hän sai pyynnön tulla seurakunnan kirkkoherraksi.

Veteraanien kertomukset

Peterillä on takanaan kahdeksan vuotta Järfällan kirkkoherrana Tukholman luoteispuolella. Siellä hän kohtasi 1980–1990-luvuilla ruotsinsuomalaisten sotaveteraanien kertomukset, ja ne jättivät jälkensä.
— Osasin hahmottaa järven jään, jota pitkin juostiin vihollista pakoon, junan, jota tulitettiin ja rajan ylityksen pakomatkalla.
Hänen molemmat isoisänsä olivat kaatuneet, joten heistä ei ollut välittämään kertomuksia Suomen kansan historiasta.
— Opimme itsestämme ja toisistamme, kun kohtaamme jotain vaikeaa. Ihminen elää ja kasvaa kokemustensa kautta. Kaikki kohtaamiset kirkkoherrana ja ihmisenä antavat jotain lisää ihmiselämästä, hän toteaa.

Perinteet muuttuvat - aina

Tukholman suomalainen seurakunta täyttää muutaman vuoden kuluttua 500 vuotta. Suomalaisen kirkon 300-vuotisjuhlaa vietettiin koko vuosi 2025. Seurakunnalla on tärkeä asema ruotsinsuomalaisen vähemmistön historiassa, ja se merkitsee paljon myös suomenruotsalaisille Tukholman alueella.
— Seurakunta on monikulttuurinen ja monikielinen. Moninaisuus on rikkaus, mutta voi myös aiheuttaa kitkaa.
Peterille keskeinen kysymys on, kuinka voimme säilyttää suomalaisen identiteetin. Tässä hän viittaa kristillisen kirkon omaan historiaan ja kuinka se on mukautunut uuteen aikaan.
— Perinteet muuttuvat. Ne muuttuvat aina. Uudet tekstikäännökset aiheuttavat kitkaa, koska vanhat sanaparit ovat meillä sydämessä.
Hän tähdentää sitä tosiasiaa, että perinteen jatkuvuus edellyttää perinteen muuttumista.
— Sata vuotta vanhat ilmaisut eivät enää aukea meille.

Kirkko kutsuu

Peter koki omassa nuoruudessaan kirkon kutsun, kun sai olla jumalanpalveluksessa, jossa kaverit soittivat rumpuja ja kitaraa.
— Tunsin, että minulle annettiin tilaa. Jäin siihen. Asioiden muuttuminen on meille vaikeaa ja minullekin, hän myöntää, mutta muistuttaa: uusi joukko vie siihen tulevaisuuteen, jossa itse en enää ole mukana.
Perinteet tuovat turvaa, kirkko kiinnostaa ja kutsuu tänä aikana. Kirkkoon liitytään ennätysmäärin.
— Oman uskon merkitystä voi jokainen välittää ja sen voi istuttaa perinteisiimme. Muodot ovat rakenteita, joiden sisällä on sanomaa.
Suurkaupungeissa yksinäisyys etenkin ikäihmisten parissa on haaste seurakunnille. Yhteinen jumalanpalvelus ja rukous kantavat, kun käytämme sydämen kieltä.
— Kun lähdemme kotiin yksinäisyydessämme, kuulumme edelleen tähän yhteisöön. Vaikka muistot tästä hetkestä haalistuvat, yhteinen hetki yhdistää: kieli, usko, vaikeat muistot, meidän yhteinen historiamme Suomessa ja täällä Ruotsissa.

Kristiina Ruuti

Taustaa:

• Peter Träisk, syntynyt 1964 Pietarsaaressa
• Aloitti ruotsinkielisen peruskoulun Tikkurilassa Vantaalla ja lukion Jakobsbergissa Tukholmassa.
• Äiti puhuu suomea, isä ruotsia.
• Kirkkoherra, jolla on Tukholman hiippakunnassa eniten kirkkoherran virkavuosia – 27 vuotta.
• Valittiin vuonna 2026 toista kertaa Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi.
• Elämän ilonaiheita: aikuinen tytär, melonta, purjehdus, hiihto, nikkarointi.

Kun suomalaiset lähtevät maailmalle, he eivät ensisijaisesti etsi kirkon yhteyteen. He etsivät jotakin paljon yksinkertaisempaa: suomen kieltä. Ja juuri tässä, kaipuun, kielen ja yhteisöllisyyden risteyskohdassa, työskentelee merimiespappi Jaakko Laasio.

Lähes kolmen vuosikymmenen ajan hän on seurannut suomalaisten liikkeitä maailmankartalla — Kaakkois-Suomen satamista Brysseliin, Dubaihin ja Vancouveriin.

Jaakko Laasio on kaksikielinen ja hänet vihittiin papiksi Lundissa. Hän toimi 1990-luvun alussa kahden vuoden ajan suomalaisena pappina Malmössä. Silloin hän sai tuntumaa ruotsinsuomalaiseen seurakuntatyöhön. Vuodesta 1995 lähtien hänen asemapaikkansa on ollut Suomen Merimieskirkko.

”Rallienglanti” työkielenä

Hymyillen hän muistelee ensimmäisiä vuosiaan satamapappina Haminassa. Siellä ”rallienglanti” oli tärkein työkieli. Vuosittain hän kohtasi yhteensä 40–50 eri kansallisuutta. Kohtaamiset maailman kanssa muokkasivat häntä — ja antoivat esimakua siitä, mitä suomalaisuus merkitsee vieraalla maalla.

Merimieskirkko on tätä nykyä maailmanlaajuisen verkoston solmukohta: sen kautta toimivat seurakunnat, vapaaehtoiset ja Suomesta lähetetyt papit. He palvelevat suomalaisia eri puolilla maailmaa. Pohjoismaisten kielten osaajana Jaakko vastaa erityisesti Pohjoismaiden yhteyksistä, kun taas kollega Jussi Laine hoitaa yhteydet muualle maailmaan.

— Emme halua ohjata toimintaa maailmalla, Jaakko sanoo. Haluamme olla yhteistyökumppaneita. Tärkeintä on sisältö, ei muoto.

Ja sisältö on jatkuvassa liikkeessä. Tällä hetkellä noin 1,5 miljoonaa suomalaista asuu ulkomailla. Opiskelijoita on paljon — erityisesti Ruotsissa, Alankomaissa ja Keski-Euroopassa. Toiset muuttavat työn perässä Norjaan, EU- ja NATO-tehtäviin Brysseliin tai IT-alan töihin Aasiaan. Uusia ryhmiä suuntaa arabimaihin, joista Dubaissa asuu yllättävän paljon suomalaisia.

Kieli kotina vieraissa ympäristöissä

Yhteistä heille kaikille on tarve kuulla omaa kieltään. Jaakon mukaan kirkkoon ei ensisijaisesti tulla uskonnollisen kaipuun vuoksi, vaan siksi, että jumalanpalveluksessa, keskusteluissa, kahvihetkissä ja joskus jopa saunassa puhutaan suomea.

— Ulkomailla tulee suomalaisemmaksi, hän sanoo. Kun kuulee jonkun puhuvan suomea, otetaan yhteyttä.

Ulkomailla seurakunnat ovat luonteeltaan erilaisia. Joissakin maissa ne ovat vakiintuneita ja ikääntyviä, toisaalla nuoria, liikkuvia ja vaikeasti ennakoitavia. Työ nojaa usein paikallisten vapaaehtoisten varassa, mutta joillakin paikkakunnilla toimii Suomesta lähetettyjä pappeja. Espanjan ja Kanarian saarten turistialueilla elämä vilkastuu talvisin, kun suomalaiset ”muuttolinnut” saapuvat.

Digitaaliset verkostot uutta

Entä tulevaisuus? Jaakko on sekä toiveikas että utelias. Äskettäin on perustettu digitaalinen verkosto, jossa toimii neljä teemaryhmää — teologia, diakonia, vapaaehtoistoiminnan koordinointi ja Merimieskirkon työ. Nämä tukevat niitä monia, jotka työskentelevät yksin eri puolilla maailmaa. Lisäksi Turun Siirtolaisuusinstituutti julkaisee pian laajan muuttoliiketutkimuksen, josta odotetaan arvokasta tietoa suomalaisten liikkuvuudesta.

Mutta riippumatta siitä, miten maailmankartta muuttuu, suunta on selvä:

— Me olemme siellä, missä suomalaiset ovat, Jaakko sanoo. Se on meidän tehtävämme. Ja niin kauan kuin tarve suomalaiselle yhteisölle on olemassa, olemme mekin.

Päivi Wiberg

Ruotsissa on tänä päivänä arviolta 1,5 miljoona ihmistä, joilla on suomalaiset juuret. Ruotsinsuomalaisten ohella maassa on 450 metsäsuomalaista sukua. Hallstahammarin sukututkimusryhmässä etsitään suomalaisia juuria.

Vuosisatojen aikana on Suomesta tullut monenlaista väkeä: pakolaisia, karkureita, kalastajia, kauppamiehiä ja muita maahanmuuttajia. Moni ruotsalainen ei tunne omia suomalaisia juuriaan.

Hallstahammarissa kokoontuu kevään aikana sukututkimusryhmä viikoittain. Seppo Remestä ja Urban Mylläriä innosti lähisukulainen, joka oli jo kerännyt suvun tietoja. Seppo aloitti Remeksen suvun tutkimisen jo 1980-luvun alussa, Ruotsissa aikuistunut Urban 1900-luvun loppupuolella.

Arkistoissa paljon tietoa

Mikä saa Ruotsissa asuvan tai kasvaneen ryhtymään tutkimaan sukuaan?

— Silloin kun ei ole juurillansa, niin silloin niiden arvo korostuu, Seppo Remes ja Urban Mylläri toteavat. Vieraskielinen asuinympäristö saattaa kyseenalaistaa identiteetin. Se kyllä vain vahvistaa sitä.

Sukututkija kohtaa matkallaan monia haasteita. On tärkeää oppia etsimään tietoa oikeista paikoista. Harva tulee ajatelleeksi, kuinka paljon ihmisistä on vuosisatojen aikana kerätty tietoa erilaisiin arkistoihin. Tutkimuksen edetessä vastaan voi tulla myös vanhaa saksalaista käsialaa, jonka lukeminen on opeteltava, jos haluaa päästä ajassa kauemmas taaksepäin.

Ihmisten elämä ei ennenkään ollut niin yksiviivaista: oli aviottomia lapsia, avioeroja, syrjähyppyjä. Ne teettävät sukututkijalle ylimääristä työtä. Hänen on oltava varovainen, kun vastaan tulee arkaluonteisia tapahtumia. Aviottomat lapset, itsemurhat ja henkirikokset voivat olla joillekin vaikeita käsitellä monenkin sukupolven jälkeen. 

Tämän lisäksi suvun jäseniä on saattanut muuttaa maailmalle: Amerikkaan, Kanadaan, Australiaan tai muualle Eurooppaan.

DNA-testit tukena

Urban kertoo tehneensä DNA-testin reilut kymmenen vuotta sitten. Testin mukaan hän on 85,4-prosenttisesti suomalainen. Hän sai 85 703 osumaa, joista neljä kuului lähisukuun ja 920 niin sanottuun suurperheeseen.

— On hyvä muistaa, että DNA ei löydä yhtäkään nimeltä, vaan henkilöt tulee saada selville perinteisellä sukututkimuksella. Testit saattavat myös paljastaa asioita, joita on vaikea uskoa todeksi. Isä tai äiti ei ehkä olekaan biologinen vanhempani. 

Seppo pitää testiä hyvänä tukena perinteiselle sukututkimukselle. 

— Se ei ole osoittanut virheitä sukututkimuksessani.

Sukua tutkittaessa törmää aika ajoin siihen, että lähdeaineistoa ei ole. Seppo kertoo esimerkiksi Lumijoella kirkonkirjojen tuhoutuneen tulipalossa. Sukututkijat ovat kuitenkin paikanneet syntyneitä aukkoja manttaalikirjojen ja veroluetteloiden avulla. Sukunimet muodostuivat alueen talojennimistä. Sen vuoksi sama sukunimi ei välttämättä tarkoita sukulaisuutta.

Aloita sukututkimus tänään!

Minkä neuvon antaisit sukututkimuksesta kiinnostuneelle?

— Järjestä aikaa ja mieti mitä harrastuksia voit jättää pois, kehottaa Seppo.

— Jos alat, niin aloita tänään, kiteyttää Urban. Aikaa ei kannata hukata. Haastattele vanhoja sukulaisia, kerää valokuvia ja muuta materiaalia.

Totuuden nimissä on todettava, että kaikkia eivät vanhat asiat kiinnosta. Mutta sukututkijan tulee olla kiinnostunut historiasta, tai paremminkin hän tulee kiinnostumaan historiasta työn edetessä. 

Keskustelun päätteeksi Seppo kuvaa omaa identiteettiään:

— Minä en ole pesunkestävä savolainen, identiteettini on Remesten suku, joka on savolainen, mutta minun DNA:ni adoptoituna on aivan ihan muuta. Pääsin tutustumaan biologisiin juuriini ja sukulaisiin vasta myöhemmin aikuisiässä.

Manne Mali

Voidaan olla montaa mieltä, mutta ihminen on laumaeläin. Me tarvitsemme toisiamme, jotta voimme elää hyvää ja merkityksellistä elämää. Ulkopuolisuus tekee kipeää, saa ihmisen voimaan pahoin. Ihminen voi hyvin vain yhdessä muiden kanssa.

Psykologian emerita professori Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjassaan "Itsekkyyden aika" piirtänyt tarkkaa kuvaa ajastamme. Elämä kiertyy nykyisin vahvasti yksilön itsensä ympärille. Ihmisen pitää olla kiinnostunut ensisijaisesti omasta itsestään. Kaikki on sinusta itsestäsi kiinni. Jos onnistut, se on sinun ansiosi. Jos epäonnistut, se on omaa syytäsi. Vaikka elämmekin monella mittarilla mitattuna historiamme parasta aikaa, se ei näy psyykkisessä hyvinvoinnissa. Ahdistus, masennus ja sosiaaliset pelot ovat lisääntyneet erityisesti nuorten parissa. 

Moni hakee tänä päivänä vaikutteita, roolimalleja ja esikuvia sosiaalisesta mediasta. Siellä voi luoda itselleen sellaisen identiteetin kuin haluaa. Jos läheiset ihmiset ympärillä tuntuvat raskailta ja vaativilta, niin sosiaalisen median kautta varmasti löytyy samalla tavalla ajattelevia. Ja mikä parasta - he eivät laita hanttiin! Ihminen haluaa tulla nähdyksi ja kokea kuuluvansa joukkoon.

Kipein kysymys tässä yksinäisten valtakunnassa on: riitänkö, kelpaanko, hyväksytäänkö minut. Kukaan ei halua jäädä yksin. Toinen emeritus, piispa Eero Huovinen totesi kerran, että juuri näihin jokaisen ihmisen kysymyksiin vastaa kristinusko: Sinä riität, sinä kelpaat, sinut hyväksytään, otetaan yhteyteen eikä hyljätä, ei ajeta pois, ei torjuta, ei väheksytä, vaan otetaan mukaan Kristuksen ja Jumalan seuraan.

Olen miettinyt omaa identiteettiäni. Voisin hyvin olla suomenruotsalainen, olihan isäni suku ruotsinkielinen 1850-luvun puolivälistä 1900-luvun alkupuolelle. Oma lapsuuden perheeni oli täysin suomenkielinen ja asuimme suomalaisessa kaupungissa, jossa vain muutamien äidinkieli oli ruotsi. Olen siis suomalainen. 

Kun muutin Ruotsiin, mietin, olenko siis suomalainen Ruotsissa. Tosin isäni esitteli minut ruotsalaisena poikanaan. Olenko siis ruotsalainen? Vai voisinko olla pohjoismaalainen, eurooppalainen vai maailmankansalainen. Tuskin, sillä juureni ovat jättäneet minuun lähtemättömän jäljen ja jalat seisovat tällä hetkellä vakaasti Medåkerin mullassa Västmanlannissa. Olen siis ruotsinsuomalainen. 

Pidetään yhtä, katsotaan silmiin ja hymyillään, kun tavataan. Liisa Keltikangas-Järvisen sanoin: Aivan tavalliset sosiaaliset taidot riittävät pitkälle. 

Manne Mali

Las Palmasin Suomi-Kerho Club Finlandia on vilkas kohtaamispaikka suomenkielisille. Myös Skandinaviska Turistkyrkan tarjoaa tilaisuuksia ja toimintaa suomeksi ja ruotsiksi. Turistikirkon omistaa ruotsalainen vapaakirkollinen yhdistys, mutta kirkkoa käyttävät sekä Suomen että Ruotsin kirkot.

Useimmat tapaamani ihmiset viettävät kahdesta kuuteen kuukautta Las Palmasissa. Sain kutsun kahville Irja ja Veikko Aro-Heinilän kotiin. Heillä on mukava studioasunto Las Canterasin rannalla. Isolta parvekkeelta voi ihailla merta ja auringonlaskuja.

Kirjoitus- ja käsitöitä

Aro-Heinilät tulivat kaupunkiin neljä vuotta sitten - ensimmäisen kerran tutun turistipappipariskunnan innoittamana. Siitä lähtien he ovat olleet etelässä vuosittain useita kuukausia. Kun ihmisiltä kyselee, 

miksi he palaavat Las Palmasiin, niin usein vastaus alkaa samalla tavalla: lämpö, valo, ilmasto, ei ole liukasta, terveys tai elämän mukavuus. 

Näin ajattelevat myös Irja ja Veikko. Tälle pappipariskunnalle on myös tärkeää, että saarella on toimiva suomalainen seurakunta. Aro-Heinilät ovat toimineet pitkään lähetystyössä Afrikassa. Ensin Keniassa ja sitten Tansaniassa. 

Irja on väitellyt teologian tohtoriksi Hilja Haahden naiskuvasta. Kirjoittaminen onkin Irjan mielipuuhaa. Hän on kirjoittanut kymmeniä kirjoja ja artikkeleita. Kanarian rauhaan voi vetäytyä omiin oloihin, keskittyä kirjoittamaan. Nauttia elämäntavasta ilman muita velvoitteita. Veikolle meri on mieluinen snorklaus ja uintipaikka. Hän on myös rakentaja ja käsillätekijä: Kanariallakin hän virkkaa hyväntekeväisyydelle lippiksiä, neuloo sukkia ja tekee muitakin käsitöitä.

Laulua, soittoa ja keittiöhommia

Eva-Lena Vingren on toisen polven Las Palmasin matkaaja. Nyköpingiläinen Eva-Lena kävi jo nuorempana vanhempiensa luona lämpimässä palmujen kaupungissa. Eva-Lena ei tule kaupunkiin rauhan tai hiljaisuuden vuoksi. Kotona Nyköpingissä elämä on hyvin rauhallista. Kanarialla hän haluaa toimintaa! 

Hän asuu Skandinaviska Turistkyrkanin yläkerrassa, josta onkin helppo tulla kirkon tilaisuuksiin ja tapahtumiin. Eva-Lena soittaa kitaraa ja laulaa. Hän auttaa keittiössä ja retkillä, ja hän ojentaa aina auttavan kätensä missä häntä tarvitaankin. Vuosien aikana hänelle on kertynyt tärkeä ystäväjoukko Kanarialle. 

Las Palmasiin voi siis tulla, kun haluaa rauhaa tai kun haluaa toimintaa. Eva-Lena Vingren on koulutukseltaan opettaja ja fysioterapeutti. Hän on ollut myös lähetystyössä, Boliviassa. Tämä Skandinaviska Turistkyrkanin touhunainen puhuu myös suomea. Hänen vanhempansa muuttivat jo 1950-luvulla Ruotsiin. Siellä myös Eva-Lena syntyi ja suomen kieli oli perheen kotikieli.

Ensi vuonna uudestaan

Las Palmasissa on auringon, meren ja kauniiden maisemien lisäksi mukavia ihmisiä. Monet ovat tutustuneet myös paikallisiin, varsinkin sitten, kun espanjan kieli alkaa luistaa. 

Useimmat tapaamani ihmiset olivat eläkeläisiä. Tämähän on ymmärrettävää, koska työikäisten on vaikea irrottautua töistä moneksi kuukaudeksi.
Kolme viikkoa meni nopeasti Las Palmasissa. Tiedä sitten, miten pitkään olen siellä ensi vuonna.

Pirjo Lyytinen, Kaskinen

Fakta

• Eläkkeelle jäänyt Kaskisten kirkkoherra, joka toimi Nyköpingissä pappina vuosina 1993–2000. 
• Hän on viimeisten neljän vuoden aikana viettänyt muutamia lomaviikkoja Las Palmasissa.

Act Ruotsin kirkon joulukampanja saavutti historiallisen ennätyksen. Keräys tuotti 60,8 miljoonaa kruunua. Myös Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksien kolehdit kerättiin joulukampanjalle.

Keräystulos on Act Ruotsin kirkon historian korkein. Vuonna 2024 keräys tuotti 54 miljoonaa kruunua, mikä silloin rikkoi aiemman ennätyksen. Nyt tämäkin summa ylitettiin selvästi, ja lopullinen tulos oli 60,8 miljoonaa kruunua.

Varoja on kerätty Lucia-konserteista, joulumarkkinoista, valomielenosoituksista, kolehdeista, kirpputoreista sekä kynttilämyynnistä. Kauneimmat joululaulut on vuosittainen tapahtuma, jossa Ruotsin kirkon ruotsinsuomalainen työ yhdistää voimansa joulukeräyksen hyväksi. Tilaisuuksissa kerätään kolehti Act Ruotsin kirkolle.

Valo loistaa pimeydessä

– Kirkkona rakennamme rauhaa maailmassa. Teemme sen Ruotsissa kerättävän kampanjan tulojen avulla. Näillä varoilla voimme toteuttaa projekteja sotien koettelemilla alueilla eri puolilla maailmaa. Yhdessä näytämme, että valo loistaa pimeydessä, sanoo Susanna Olivin, Act Ruotsin kirkon kampanjan projektipäällikkö.

Ennätystulos tulee lisäksi kasvamaan entisestään. Akelius Foundation kaksinkertaistaa kaikki joulukuussa tehdyt lahjoitukset. Nämä lisämiljoonat maksetaan Act Ruotsin kirkolle keväällä 2026, ja ne käytetään avustustoimiin Sudanissa, jossa ihmiset kärsivät käynnissä olevasta sodasta.

Kiitos kaikille joulukampanjaan osallistuneille!

”Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa?” (Jes. 43:19)

Talvi on ollut pitkä monella tapaa. On kuin koko maailma olisi ollut jatkuvassa jännitystilassa autoritaaristen johtajien päähänpistojen areenana. Päivittäin on saanut lukea uhkista ja sodista. Talvinen viima puhaltaa, kun ihmisarvoa kyseenalaistetaan ja kun demokratiaa murennetaan pala palalta. Omassa elämässäkin saattaa olla talvimyräkkää, ja liukastumisia jäisillä teillä. Ajatukset jäävät myös helposti kiinni aikaisempien haavojen aiheuttamaan kipuun.
Profeetta Jesaja kysyy, huomaammeko, että Jumala luo uutta? On kuin kerrottaisiin kahta kertomusta samaan aikaan. On totta, että maailmassa tapahtuu monenlaista pahaa ja kukaan meistä ei välty siltä. Kärsimysten tiet ovat todellisia. Kuitenkin Jumala luo uutta samaan aikaan. Saamme avata silmämme; vihreät lehdet, siniset krookukset ja kevään linnunpesät kertovat toivosta. Hyvät naapurit, jotka auttavat ruokakassin kantamisessa, kertovat toivosta. Tyhjä hauta kertoo toivosta ja siitä, että rakkaus on kaikesta huolimatta kuolemaa vahvempi.
Toivo kasvaa, kun huomioimme, ajattelemme ja ihmettelemme sitä. Toivo kasvaa, kun nostamme katseemme ja avaamme terälehtemme auringon valolle. Toivo kasvaa, kun puolustamme sitä, mikä meille yhdessä on tärkeää. Toivo on nojautumista siihen, että vastoinkäymisissäkin olemme hyvän Jumalan käsissä. Luomiskertomus ei ole päättynyt. Kaatuminen, vaikeudet tai edes kuolema ei ole kaiken loppu. Toivo avaa hiljaa ovea uuteen elämään.
”Nyt se puhkeaa esiin.” Niin, mitä kaikkea huomaammekaan?

Hyvää pääsiäistä!

Anna Toivonen

”Kun valvoo, on vain pimeys. Jeesuskin valvoi Getsemanessa ja lähti sieltä kuolemaan ilman lohdutusta. Kun valvoo, ei luota vääriin lohdutuksiin, vääriin valoihin, mutta on myös valmis silloin, kun oikea valo alkaa loistaa.”
Juhani Rekola (Lainaus Juhani Rekola kirjasta Kirkas mystiikka)

Foto: Anders Gustafsson/Ikon