Kirjoituksissaan hän tarkasteli uskoa kaunokirjallisuuden, taiteen ja elokuvan kautta. Hänen ajattelunsa liikkui aina elämän perimmäisten kysymysten äärellä.
Juhani Rekola syntyi Viipurissa, mutta hänet vedettiin juuriltaan jo lapsena, kun hänen yksinhuoltajaäitinsä kuoli. Moneen kertaan muuttanut Rekola oli kokenut sekä kiusatuksi tulemista että ulkopuolisuutta. Omat vaikeutensa hän ymmärsi osana ihmiselämää, siihen kuuluvana traagisuutena.
Kiiltokuvakristillisyys ei Rekolaa kiinnostanut; usko ja epäily kulkevat hänen ajattelussaan vierekkäin. Kristitty ei säästy elämän vaikeuksilta, mutta hän ei silti elä ilman toivoa.
Emme voi ummistaa silmiämme
Rekolaan teki suuren vaikutuksen opiskelu Saksassa 1930-luvulla. Siellä hän näki, kuinka vaaralliset aatteet voivat kasvaa yhteiskunnassa. Rekola kirjoitti paljon valveilla olemisesta. Se merkitsee kriittisyyttä, rehellisyyttä ja asioihin perehtymistä. Maailman pahuuden edessä emme voi ummistaa silmiämme tai vain katsoa sivusta.
Valvominen on myös väärän lohdutuksen hylkäämistä. Kärsimys on todellista. Kaiken vaikean keskellä kuitenkin myös kauneus on todellista; metsät humisevat ja kevään aurinko lämmittää kallioita.
Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia
Rekola vähätteli usein omaa elämäntyötään. Hän ei koskaan kutsunut itseään kirjailijaksi, vaikka esseistä kertyi useita kirjoja.
Hän perehtyi tekstiensä aiheisiin huolellisesti. Jokaista Kotimaa-lehdessä julkaistua artikkelia varten hän luki liki tuhat sivua kaunokirjallisuutta. Rekolalle kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut helppoa: Lyhyenkin tekstin muotoilu paperille oli tuskallista. Silti hän valitsi kerta toisensa jälkeen sanojen kanssa kamppailun.
Rekolan tekstit olivat persoonallisia, teräviä ja usein myös humoristisia, vaikka hän kirjoittikin vaikeista asioista. Hän ei halunnut tarjota valmiita vastauksia, vaan mieluummin inspiroi ihmisiä esittämään omia kysymyksiä ja ajattelemaan itse.
Kirjoittamista Rekola jatkoi elämänsä loppuun saakka; hänen kirjallinen perintönsä on rikas ja edelleen ajankohtainen. Rekolan muistotilaisuudessa vuonna 1986 Lehtisaaren kappelissa laulettiin viimeiseksi Rekolan omana lempivirtenä Kulkurin valssi.
Metsät humisevat, armo virtaa edestäpäin, tulee meitä kohti ja kantaa.