Jäähyväiset kesälle

Teksti: Jan Arvid Hellström 

Huomenna on aika pakata auto ja lähteä kuumalle paluumatkalle, takaisin kaikkien velvollisuuksien pariin.

Kesäisen iltahämärän laskeutuessa lähden Sommarvikeniin: suoraan länteen, valkoisen keskiaikaisen kirkon taakse. Merivesi on vain kohtuullisen lämmintä helteestä huolimatta. Se tarjoaa kuitenkin viilennystä, rauhaa ja aikaa pohdiskelulle. On viimeinen kesäilta saarellamme.

Jään seisoskelemaan rantaviivalle: meren, tuon ikuisuuden, ja ihmisten väliaikaisten asuinsijojen väliselle rajalle. Hetken päästä lähden kotiin päin, kohti syksyä, vuorten yli vievää polkua pitkin. Kanervat kukkivat jalkojeni juuressa.

Saaristossa kanerva viestittää Kuolemaa. On Vaarallista poimia kanervia sisälle: se on Enne. En oikein tiedä miksi. Ehkä siksi, että kanervan kukinnot nähdään hyvästeinä kesälle ja näin ollen myös viestinä syksystä. Joka vuosi jäähyväiset kesälle tuntuvat vaikeammilta. Se liittyy varmasti siihen, että alitajunta alkaa keskittyä kuihtumiseen ja syksyyn, kuolemaan ja katoavaisuuteen.

Nyt elokuussa kesäinen kukkaloisto on lähes ohi. Mustarastas on lakannut laulamasta. Rantaniityt alkavat kellastua. Kukkaloistosta on oikeastaan jäljellä enää kanerva: Enteineen.

Aiemmin tiesin, että vuoden kuluttua, kymmenen kuukauden kuluttua, seison taas täällä haahkojen ja lokkien keskellä, kesäisenä kukkivassa poukamassa. Nykyään hyvästeillä on erilainen väriskaala. Ehkä hyvästit ovat tänään ihan tavalliset hyvästit: nähdään taas kymmenen kuukauden kuluttua! Mutta yhä useammin mieleeni tulee, että nämä voivat olla myös viimeiset jäähyväiset.

Meri, tuo ikuisuus, on täällä ensi kesänäkin. Linnut ovat luodollaan. Ranta kukkii kuten aiemminkin: kaikki on ihan kuin aina ennenkin. Mutta olenko itse täällä? 

Satunnaiset vierailijat vaihtuvat. He, jotka kesäisin käyvät niityillä ja poukamassa. Muistan kuvia lapsuudestani. Sama poukama, sama rantaviiva, samat linnut, sama kasvillisuus. Mutta kuvien ihmiset ovat olleet jo kauan poissa. Muistan, kuinka he hyvästelivät kauan sitten karanneita kesiä. Kerran hyvästit jäivät viimeisiksi. Kun kesä taas saapui, heidän paikkansa rannalla oli tyhjä. Tulenko itse takaisin vuoden kuluttua? Onko myös ensi kesä osa aikaani maan päällä?

Kesän kukat nuokkuvat väsyneinä jalkojeni juuressa. Mutta kanerva hehkuu päivä päivältä punaisempana ja kauniimpana.

Tiedän, että paljon tulee tapahtumaan ennen kuin olen taas täällä. Jos niin edes käy. Onneksi kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta sen tiedämme, että syksyn, talven ja kevään myötä tulee ilonaiheita, ongelmia, huolia, suruja.

Kottaraisparvi lähtee lentoon ylläni. Ne ovat aloittaneet matkansa kohti etelää. Sirkat soittavat rantaruohikossa, lokit kirkuvat. Ja Ferlinin vaellus niittyjen halki soi mielessäni: 

”Kuka antaa minulle sydämensä iloksi ja lohduksi, 
tuoksuksi, joka leikittelee poskellain, 
jotten poluillani kulkiessani, elämän muuttuessa syksyksi, 
pelkää viimeistä porttiain?”

Minusta runo kuulostaa rukoukselta.