Hei!

 Vihdoin heltisi lupa jatkaa Bergslagenin rovastikunnan suomenkielistä kokoustoimintaa. Tervetuloa mukaan! Ensimmäisillä kerroilla riittää varmasti keskusteltavaa ihan jo siitä, miten itse kukainenkin meistä on jaksanut ja hengissä pysynyt tänä vaikeana ja hivuttavana aikana. Kaikki olemme samassa veneessä ja vertaistukea toisillemme.

 Uusi ohjelma on ilmestynyt. Voit ladata ja lukea sen ohesta. Kuten näet, ensimmäinen seurakuntapiiri Lindesbergin seurakuntakodilla on tiistaina 15.9. klo 13 ja Guldsmedshyttanissa torstaina 17.9. klo 13. Syksyn ensimmäistä jumalanpalvelusta vietämme sunnuntaina 20.9. klo 14 Lindesbergin kirkossa. Toivottavasti näemme siellä!

Tuomo A. Komulainen

PS Minut tavoittaa puhelimitse numerosta 0581-88838 tai sähköpostitse tuomo.a.komulainen@svenskakyrkan.se

Jumalan lupaukseen voi luottaa

Hartauteni johdantona ovat sanat Jeremian kirjasta, sen luvusta 38 jakeet 7–13:

Nubialainen Ebed-Melek, kuninkaan hovin eunukki, sai tietää, että Jeremia oli heitetty sadevesikaivoon.

Ebed-Melek lähti palatsista tapaamaan kuningasta, joka oli Benjamininportin luona, ja sanoi hänelle:

”Armollinen kuningas! Nuo miehet ovat kohdelleet törkeästi profeetta Jeremiaa. He heittivät hänet kaivoon ja jättivät hänet kuolemaan nälkään. Eihän kaupungissa ole muutoinkaan enää leipää.”

Silloin kuningas antoi nubialaiselle Ebed-Melekille käskyn: ”Ota täältä mukaasi kolmekymmentä miestä ja vedä profeetta Jeremia ylös kaivosta, ennen kuin hän kuolee!”

Niin Ebed-Melek otti miehet mukaansa ja meni kuninkaanlinnan varastoihin hakemaan lumppuja ja vaateriekaleita. Hän laski ne köysillä alas kaivoon Jeremialle ja sanoi hänelle: ”Pane nämä lumput ja riekaleet kainaloihisi, etteivät köydet hierrä rikki ihoasi.”

Jeremia teki niin.

Sitten miehet vetivät hänet köysillä ylös kaivosta. Jeremia jäi edelleen päävartioon.

Aamen.

Herran profeetan Jeremian kohtalo ei ollut kadehdittava. Hänet oli heitetty syvään viemärikaivoon, jonka pohjalla oli upottavaa liejua. Miksi juutalaiset olivat hänet sinne heittäneet? Mitä Jeremia oli tehnyt?

Hän oli ilmoittanut kansalle Herran tahdon, sen mitä oli kirjoitettu. Hän oli ilmoittanut sen vieläpä sensuroimatta ja kaunistelematta. Jeremia oli ennustanut juutalaisten pakkosiirtolaisuuden Babyloniassa, ja sen syynä oli hänen mukaansa kansan tottelemattomuus ja niskurointi Jumalan tahtoa vastaan.

Myöhempää historiankulkua ajatellen Jeremian varoitukset ja aloitteet olivat parhaita mahdollisia ja siinä tilanteessa ainoita järkeviä. Ongelmana vain oli, että ne veivät ihmiset pois omalta mukavuusalueeltaan, ne kehottivat ihmisiä tutkimaan omaa itseään.

He kuitenkin totesivat vihaisina:

”Tämä mies ei etsi kansamme etua vaan tuottaa meille vahinkoa.”

Toisen profeetan Aamoksen suulla ihmisten ajattelutapa oli seuraava:

”Mutta he vihaavat sitä, joka heitä julkisesti nuhtelee, ja sitä he kauhistuvat, joka oikein opettaa.”

Onko meidänkin aikanamme niin, että olemme valmiita kuuntelemaan vain sitä, mikä sopii yksiin oman sielumme kanssa, sitä mikä tuntuu hyvältä ja sopii siihen, mistä juuri me pidämme?

Tällaisessa ajattelussa on vaarana, ettei Jumalan erityinen ilmoitus pääse oikeuksiinsa kokonaisuudessaan.

Jos joku kuitenkin julistaa Jumalan tahtoa sellaisena kuin se on, ihmismieli samentuu ärtymyksestä, joka kohdistuu julistajaan. Ylpeyttä on loukattu.

Ylpeälle ihmiselle esimerkiksi kehotus nöyryyteen, hiljaisuuteen ja lähimmäisenrakkauteen ovat kuin neulan tuikkauksia:

”Minunko pitäisi olla jollekin kiitollinen osastani? Itse olen minä kaiken tehnyt, omilla voimillani ja viisaudellani kartuttanut omaisuuteni, paidannappiakaan ei ole Jumala antanut.”

Kysyisin: ”Mistä olet voimasi saanut, mistä viisautesi?”

Martti Luther selittää uskontunnustuksen ensimmäistä kappaletta:

”Minä uskon, että Jumala on minut ja kaikki olennot luonut. Hän on antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit.”

Kaikkinainen hyvä anti tulee Jumalalta, lahjojen antajalta.

Sananlaskujen kirjassa sanotaan:

”Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakunnan häpeä.”

Ajatellaanpa vielä Jeremian itsensä näkökulmaa: ei varmasti ollut helppoa virua kylmässä kaivossa vailla varmuutta, pääseekö sieltä koskaan pois.

Tekstimme muistuttaakin siitä, että koettelemuksissakaan Herra ei hylkää omiaan. Mitä enemmän kristitty tuntee koettelemuksia, sitä lujemmin kannattaa turvata Jumalan pohjattomaan armoon. Jeremia uskoi, ja hänet autettiin ylös.

Olen ajatellut, että Jeremialla täytyi olla vahva usko: tuleva messias, maailman vapahtaja, oli vasta luvattu tulevaksi. Mitään konkreettisia todisteita hänen syntymästään ei ollut.

Tämän ajan Jumalan lapsi voi kuitenkin luottaa jo toteutuneeseen lupaukseen: Jeesus Kristus on todella kärsinyt ja kuollut minun vuokseni.

Tähän uskoi myös Vanhan testamentin Daniel, etenkin silloin kun hänet heitettiin uskonsa vuoksi leijonien luolaan.

Tähän uskoivat apostolit Paavali ja Siilas, jotka viruivat uskonsa vuoksi vankityrmässä jalkapuussa. He eivät vaipuneet valittamaan epätoivoaan, vaan lauloivat kiitosvirsiä Herralle Jeesukselle niin, että muut vangit ihmettelivät.

Mekin voimme iloita Kristuksesta. Hänen pyhä nimensä ja Golgatan ristillä vuodattamansa sovintoveri ovat autuutemme.

Voimme ylistää Herraa päivän psalmin sanoin:

Ja Ps. 103:1–6:

Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella. Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka. Vanhurskaat ovat Herran teot, hän tuo oikeuden sorretuille.

Aamen.

Rukoilemme. Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta, sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia. Iankaikkisesti, aamen.

Muistammeko olla kiitollisia jokapäiväisestä leivästämme?

Mutta Herran silmä on niiden yllä, jotka palvelevat häntä ja luottavat hänen uskollisuuteensa. Hän pelastaa heidät kuoleman vaaroista ja auttaa nälkävuosien yli. Me odotamme hartaasti Herraa, hän on meidän turvamme ja kilpemme. Hän on meidän sydämemme ilo, hänen pyhään nimeensä me luotamme. (Ps. 33.)

Kun nuori pojankloppi palvelee vanhoja veteraaneja ja kehäraakkeja, hän saa aika ajoin kuulla kuittailua:

”Voi tokkiinsa, ethän sinä tätä ja tätäkään asiaa voi muistaa, kun sinä et ollut silloin vielä syntynytkään!”

Mutta nyt jos puhumme tekstimme ennustamista nälkävuosista, niin taitaapa olla niin, että elossa ei ole enää ketään ihmistä, joka muistaisi omasta kokemuksestaan, millaisia ne Suomen historiassa olivat.

Nälkävuodet ajoittuvat vuosiin 1866–68. Historiakirjoista voi lukea, että tuohon ajankohtaan tultaessa suomalaiset olivat aika lailla oman satonsa varassa, sillä taannoin käydyssä Oolannin sodassa oli tuhottu valtion viljamakasiinit.

Koettelemuksen syynä olivat poikkeukselliset sääilmiöt: kevät saattoi tulla jo helmikuussa, mutta sitä seurasi niin pitkä ja ankara takatalvi, että kaikki kylvetty paleltui. Järvet jäätyivät uudelleen juhannukseen asti. Sydänkesä oli sateinen, ja jo syyskuussa iskivät uudelleen niin ankarat pakkaset, ettei sadosta riittänyt edes siemenviljaksi.

Aikalaiskuvaus kertoo:
Masentuneena katseli maamies viljavainioitansa, jossa pakkasesta valkoiseksi muuttuneet tähkät kuin kuolemaa ennustaen hiljaa ja totisina seisoivat. – – Hätä tuli nyt kaikille yleiseksi. (Aamulehti 13.8.2017: Armi Hohko / Nälkävuodet Suomessa olivat painajainen.)

Lapset kävivät kerjuulla talosta taloon, lypsykarjaa teurastettiin ja hengenpitimiksi valmistettiin pettuleipää. Aliravitsemus heikensi ihmisten vastustuskykyä niin, että moninaiset sairaudet pääsivät leviämään. Kuolonuhrien määrä oli noin 200 000, eli joka kymmenes suomalainen silloisesta väestöstä menehtyi.

Mutta jos joskus, niin silloin ihmiset muistivat Herraa ja huusivat häntä avukseen. Pappien palveluksille oli kysyntää.

Hyvä kuulijani, vaikka se vanhanaikaiselta kuulostaa, niin minä tarjoan tähän nykyiseen kriisiimme samaa lohduttajaa, elävää Jumalaa. Lutherin virren sanoin: ”Jumala ompi linnamme / ja vahva turva aivan. / On miekkamme ja kilpemme / ajalla vaaran, vaivan.”

Tällaisenakin erikoisena aikana meillä on myös syytä olla kiitollisia siitä, ettei meidän ole tarvinnut täällä Ruotsinmaalla nähdä nälkää, ei syödä pettuleipää. Olemme saaneet syödä vatsamme niin kylläiseksi, että on pitänyt välillä jo olla ihan dieetilläkin, ja olemme saaneet asua lämpimässä kodissa. Menneet polvet osasivat tällaisesta hyvinvoinnista tuskin uneksiakaan.

Tekstimme lupaa, että Herran silmä on niiden yllä, jotka palvelevat häntä ja luottavat hänen uskollisuuteensa. Aina onkin hyvä pysähtyä tämän kysymyksen äärelle: Mikä on minun elämässäni tärkeintä? Palvelenko elävää Jumalaa myös teoillani, vaiko vain omia itsekkäitä pyrkimyksiäni? Luotanko Luojan uskollisuuteen, vai turvaanko siihen, mikä on tästä maailmasta? Vuorisaarnassa muistutetaan, ettei voi palvella kahta herraa samanaikaisesti, Jumalaa ja mammonaa.

Sen sijaan tekstimme rohkaisee: panemaan toivonsa yksin Herraan! Taktikoiva ihmismieli vierastaa tätä ajatusta: sananparren mukaanhan ei kannata laittaa kaikkia munia samaan koriin, eikä säästöjäkään ruukata sijoittaa vain yhteen kohteeseen. Hengellisesti ei voi kuitenkaan tinkiä siitä, että on vain yksi elävä Jumala.

Raamatun mukaan Yksi on usko, yksi Herra, yksi kaste ja Jumalan valtakunta, jossa Jumalan armon saa omistaa Jesajan sanoin ”ilman rahaa ja ilman hintaa”. Tähän armoon saa nytkin turvata ja uskoa Herran Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Jumala on sydämemme ilo, hänen pyhään nimeensä saamme luottaa.

Haluan toivottaa siunattua kesän aikaa kaikille kuuntelijoille, kuulemiin syksyyn asti!

Aamen.

Rukoilemme, kuten Herra on meitä opettanut.

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia. Iankaikkisesti, aamen.

Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkoon meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen.

Missä sävyssä puhumme muista ihmisistä?

 ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne." (Joh. 3. luvusta.)

Jeesuksen antamaan rakastamiskäskyyn kannattaa perehtyä huolella. Sanoohan Raamattu: ”Niin pysyvät nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13.)

Matteuksen mukaan Jeesus opetti: ”Kaiken minkä toivotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille.”

Ajattelen, että keskeisimmällä tavalla suhtautumisemme lähimmäisiimme eli kaikkiin muihin ihmisiin näkyy siinä, missä sävyssä puhumme heistä. Jokapäiväisessä arjessamme. Puhummeko siinä sävyssä, kuin toivoisimme itsestämmekin puhuttavan?

Eräs antiikin aikainen anekdootti kertoo nuorukaisesta, joka tuli innokkaana opettajansa luokse kertomaan: ”Voitko arvata, mitä minä tiedän yhteisen tuttavamme taustoista! Odotahan, kun saat kuulla!”

Opettaja vastasi: ”Maltahan hetki. Ennen kuin kerrot, mitä sanot tietäväsi tuttavamme taustoista, haluan kysyä sinulta muutamia kysymyksiä. Ensiksikin: Onko se, mitä tiedät, hänen kannaltaan jotain myönteistä?”

”Ei”, nuorukainen vastasi nolostuen. ”Ei todellakaan mitään myönteistä, pikemminkin päinvastoin.”

”Entä toiseksi”, jatkoi opettaja, ”onko siitä, minkä sanot tietäväsi tuttavastamme, jotakin hyötyä minulle?”

”No ei kyllä ole”, nuoruokainen myönsi. ”En kyllä keksi, mitä hyötyä siitä sinulle voisi olla.”

”Entä lopuksi”, kysyi opettaja, ”onko se, mitä sanot tietäväsi tuttavastamme, varmasti totta?”

”Enpä ole varma”, myönsi nuorukainen, ”kuulin itsekin asiasta eräältä…”

”No niin”, keskeytti opettaja. ”Olit kertomassa minulle rakkaasta tuttavastamme jotakin, joka ei olisi ollut hänen itsensä kannalta myönteistä, jotakin josta ei olisi minulle mitään hyötyä ja joka ei päälle päätteeksi siis välttämättä pidä paikkaansa! Siksi hämmästelen, miksi niin innokkaasti olit sitä kuitenkin minulle kertomassa?”

Suomalaisen sananlaskun mukaan ”hyvä kello kauas kuuluu, paha kello vielä kauemmas”. Oman porukan yhteishenkeä eli ”meisyyttä” luodaan usein valitsemalla jokin uhkakuva ”niistä toisista”, olivatpa he uusia maahanmuuttajia, hankalia esimiehiä, kurittomia nuoria tai kilpailevia kansantovereita.

Vuorisaarnassaan Herramme opetti näin: "Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.” (Matt. 5:38–39.)

Seuraavan kerran, kun kuulemme puhuttavan joistakin ihmisistä ikävästi, voimme miettiä: Ovatko he itse asiassa tehneet juuri minulle jotakin väärää? Millä perusteella?

Siinäkin tapauksessa, että näin olisi tapahtunut, Jeesus ei anna lupaa maksaa pahaa pahalla:  ”Minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin?” (Matt. 5:44–46.)

Oikeaa rakkautta emme saa itsestämme puserrettua, vaikka yrittäisimme. Apu löytyy näistä Jeesuksen sanoista: ”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.”

Kun uskon, että Jeesus eli täydellisen elämän ja sovitti juuri omat syntini, saan voimaa. Kun saan syntini anteeksi hänen valtakunnastaan, hänen nimessään ja veressään, saan itsekin voiman rakastaa. Jopa niitä ihmisiä, joita olen pitänyt vihamiehinäni.

Kun tähän mennessä olemme ajatelleet: ”Tuo ja tuo ihminen ei ikinä tervehdi minua.” Alammekin ajatella: ”Enpä ole minäkään jaksanut tuota ihmistä tervehtiä, mutta minäpä alan suhtautua häneen lämpimämmin.”

Todennäköisesti hän vastaa samalla tavoin. ”Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan.”

Ilmankos rakkaus on niin tärkeä asia, sillä Raamatun mukaan se on Jumalan olemus:

”Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:8.)

”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.” (1. Kor. 13:4–8.)

Aamen.

Rukoilemme, kuten Herra on meitä opettanut.

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia. Iankaikkisesti, aamen.

Hartaus Hyvän paimenen sunnuntaille

Jeesus on Hyvä paimen, joka antaa henkensä lampaansa edestä. Hyvällä paimenella on 100 lammasta, mutta jos yksi niistä katoaa korpeen, hän jättää ne 99 ja etsii vaikka maan ääristä asti löytääkseen sen yhden kadonneen lampaan.  

Tämä on varmasti yksi tunnetuimmista Herraamme liitetyistä mielikuvista, että hän on Hyvä paimen. Tarkkaan ottaenhan Jeesuksen ajallinen ammatti oli puuseppä tai rakennusmies, mutta hän käytti opetuksissaan usein tätä lammaspaimenteemaa. Mielikuviimme ovat voineet vaikuttaa myös pyhäkoulu- ja alttaritaulut, joissa Jeesus kaitsee lampaita ja pitää pienintä karitsaa sylissään.

Kun sanomme Jeesusta Hyväksi paimeneksi, ilmaisuun on jo sisään rakennettuna ajatus, että on olemassa muitakin paimenia, joista kaikki eivät suinkaan välttämättä ole yhtä hyviä.

Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agricola riimitteli  aiheesta näin:

”Hyvä pappi, opetusisä, kansan ruokkii kuin äidin nisä.”

”Vaan se sangen häijy pappi olla mahtaa, joka lampaat suden tavoin lahtaa.”

Jumalan asialla oleva paimen siis tarjoaa lampailleen hyvää ja oikeaa ruokaa ja johdattaa yhteen lammashuoneeseen, jossa voimme nähdä hengellisen kuvan Jumalan seurakunnasta.

Pahoja paimenia oli Jeesuksen aikana esimerkiksi fariseuksissa ja saddukeuksissa, kuten tekstimme osoittaa. He olivat niitä leipäpappeja, jotka eivät välittäneet oikeasta opetuksesta mitään. Heille oli tärkeää koota laumaa itselleen sekä saada mahdollisimman paljon kunniaa ja yhteisiä varoja omaan plakkariinsa.

Häijyillä paimenilla ei siis ole tarjota lampaille muuta ruokaa kuin olkia ja saastunutta vettä. He osaavat tosin kyllä viekoitella lampaita houkuttelevan kuuloisesti, mutta eivät kokoa heitä yhteen laumaan eivätkä yhteen lammashuoneeseen.

Samalla tavoin oli itse asiassa jo vanhan testamentin aikana: oli vain harvoja Herran profeettoja, sellaisia kuin Hoosea, Daniel, Hesekiel tai Malakia. Heidän tehtävänsä oli ruokkia israelilaiset Herran sanalla, varsinkin silloin jos synti ja epäjumalanpalvelus oli saanut ihmisissä jalansijaa, kuten usein kävikin.

Väärät profeetat nauttivat usein näkyvämpää kansansuosiota. Heidän taktiikkansa tehoaa aina. Kuten tuuliviirit he haistelevat, mistä milloinkin tuulee. He ottavat etukäteen selvää ihmisten inhimillisistä haaveista ja alkavat julistaa niitä mukamas Herran ilmoituksena.

Kuinka makealta maistuukaan sanankuulijoiden korvissa, kun heille luvataan jumalattoman elämänsä kruunuksi vielä Herran hyväksyntäkin juuri sellaisena, kuin he ovat. Haureus, valehtelu, juopottelu ja pahanpuhuminen ja muu senkaltainen ovat palkkapaimenille toisaalta ookoo, kunhan kaikilla on hauskaa ja oma suosio säilyy vakaana.

Sellainen paimen, joka huolehtii lampaidensa iankaikkisesta parhaasta, puhuu kyllä samoista asioista, mutta lempeästi nuhdellen ja kehottaen parannukseen. Hän uskaltaa ojentaa vikuroivia yksilöitä, jotka haluavat saattaa lampaat hajalleen.

Tällaisen opetuksen esilläpitäminen ei ole helppoa sellaisena aikana, jolloin Raamatun sanomaan ei enää uskota tai siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Ei olekaan ihme, että profeetta Jeremia heitettiin viemäriin, Jesaja teloitettiin, marttyyri Stefanos kivitettiin ja niin edelleen.

Rohkeutta luo se, että taivaallinen Ylipaimen ei jätä omiaan orvoiksi. ”Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kuin kukaan muu, eikä kukaan voi riistää heitä Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä.”

Oikean paimenensa lampaat kuulevat oitis hänen kutsuvasta, lempeästä äänestään:

”Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

Hyvän paimenen lammashuoneeseen on tervetullut jokainen, joka haluaa tehdä parannuksen. Se ei ole ihmisteko, vaan Jumalan suurta ansiota.

Sinä, joka tätä Hyvän paimenen kutsua tarvitset, saat uskoa syntisi anteeksi hänen nimessään ja veressään. Saat iloita armosta, ansaitsemattomasta rakkaudesta meidän osaksemme. Saat iloita Daavidin tavoin: Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Saat iloita siitä, mitä Jumala lupaa omilleen:

”Minä annan heille ikuisen elämän.”

”Niin kuin paimen laumassaa, Jeesus kulkee omissaan. Sanallansa opettaa, kunnes aukee taivaanmaa.

Siellä lapset Jumalan / laulaa eessä Karitsan. / Kiitos, kiitos, riemuiten / jälkeen ajan vaiheitten.”

Jeesuksen nimeen, aamen.

Rukoilemme, kuten Herra on meitä opettanut.

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia. Iankaikkisesti, aamen.

”Kristus nousi kuolleista, hän kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!”

Tämän opiskeluajoiltani tutun pääsiäistroparin sanoin toivotan riemullista pääsiäistä!

Matteuksen evankeliumin kuvauksen myötä pääsemme käymään Jeesuksen haudalla ensimmäisenä pääsiäisenä. Olemme matkalla tekemään Oppimestarillemme viimeistä palvelusta. Kolmen vuoden ajan olemme seuranneet häntä, kuulleet hänen opetustaan ja nähneet hänen tekemiään ihmeitä. Luulimme, että hän olisi se, joka palauttaisi Israelin loiston ja antaisi meille siellä erityisaseman. Mutta nyt tuntuu, että kaikki on lopussa. Viime perjantaina hänen elämänsä päättyi häpeälliseen ristiinnaulitsemiseen. Sitä olemme surreet, ja olemme nyt päättäneet mennä käymään hänen haudallaan.

On aamuyö, vielä hämärää, sora rahisee sandaaliemme alla. Sieraimiimme leyhyy yrttien ja voiteiden tuoksu, niillä aiomme voidella opettajamme kuolleen ruumiin. Näemme jo kalliohaudan ja sen edessä seisovan sotilasvartion. Mutta mitä ihmettä, maa alkaa tärähdellä! Maanjäristys. Hopeainen valojuova välähtää taivaasta. Olemme aivan hämmennyksissämme ja painaudumme toisiamme lähelle, näemme kuinka sotilaat kaatuvat maahan.

Mutta tämä ei ole unta, vaan totisinta totta! Luoksemme tulee hohtavan valkoisissa vaatteissa enkeli, joka sanoo:

”Älkää te pelätkö.”

Enkeli johdattaa meidät katsomaan hautaa, jonka suulta hän on vierittänyt painavan kivipaaden syrjään. Enkeli kehottaa meitä itse katsomaan, ettei Jeesus ole enää haudassaan.

”Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ’Hän on noussut kuolleista’.

Lähdemme matkaan, mutta olemme vieläkin hämmennyksissämme. Voiko tuo sanoma olla totta?

Mutta sitten vastaamme tulee tiellä hän itse! Rakas Vapahtajamme Jeesus, ilmielävänä, ylösnousseena! Riennämme halaamaan ja kumartamaan häntä.

Jeesuksen ylösnousemus on kristinuskon perusta. Siitä saamme iloita joka päivä ja joka hetki.Voimme uskoa, että se ei ole vain symbolinen ja vertauskuvallinen tapahtuma, vaan historiallinen tosiasia. Raamattu kertoo, että yli 500 ihmistä näki hänet samalla kertaa.

Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen myös Emmauksen tiellä. Siellä hän selitti, että Vanhan testamentin kirjoitusten tuli käydä toteen. Kristuksen tuli kärsiä ja kuolla ihmisten tähden, juuri sinun ja minun tähden.

Hän antoi opetuslapsilleen myös selkeän käskyn, että hänen nimessään ja sovintoveressään saarnattaisiin parannusta ja syntien anteeksiantamusta.

Opetuslapsi Tuomas epäili, voiko Jeesuksen ylösnousemus olla totta, hän ei uskonut. Mutta viikon kuluttua Jeesus ilmestyi uudelleen ja näytti Tuomaalle ristillä saamansa haavat. Hän rohkaisi:

”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.”

Tätä evankeliumia eli ilosanomaa saamme nytkin, lähes 2000 vuoden jälkeen, kertoa eteenpäin: ”Kristus on ylösnoussut, anteeksiantamus on noussut haudasta!”

Pääsiäisvirren sanoin ”Niin kuin taivaan enkeli, mekin iloitsemme. Saamme rientää kertomaan, nyt elää Jeesuksemme.”

Aamen.

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia. Iankaikkisesti, aamen.

Ajankohtainen esirukous

Armon ja rohkeuden Jumala, me rukoilemme apuasi koronaviruksen levitessä maailmassa ja meidän läheisyydessämme. Käännymme puoleesi pelon ja epävarmuuden takia. Tuomme eteesi rakkaamme ja koko maailman ihmiset. Armahda meitä, anna rohkeutta, lyhennä pandemian kesto ja heikennä sen vahvuus.

Pyhä, laupias ja parantava Jumala, me rukoilemme niiden puolesta, joilta puuttuu tarvittava suoja sairauksia vastaan terveydentilansa tai elämäntilanteensa vuoksi. Käännymme puoleesi sairastuneiden puolesta. Kuule hädässä olevien rukoukset. Lääkitse ja paranna, anna uskoa ja toivoa.

Rakkauden ja järjestyksen Jumala, me rukoilemme niiden puolesta,  joiden ammattitaito on tarpeen tänään ja tulevina päivinä. Anna heille taitoa sekä voimaa välittää inhimillistä läheisyyttä ja huolenpitoa. Auta myös meitä pitämään huolta toisistamme. Anna viisautta ja sydämen lämpöä.

Turvan, luottamuksen ja rauhan Jumala, Sinä tunnet surumme ja tuskamme. Auta meitä luottamaan siihen, että sinä olet kanssamme vaikeinakin hetkinä. Anna meidän tuntea sinun läheisyytesi ja hoivasi.

Johdata ja siunaa meitä. Sinun käsiisi me jätämme itsemme, toisemme ja koko maailman. Aamen.

(Laatinut S. Rekola)

Kaikkivaltias Jumala tietää tilanteemme

4. Moos. 21:4–9

Kristitylläkin ihmisellä voi välillä herätä kysymys: Onko yleensäkään Jumalaa? Mitä todisteita siitä on, Raamatun tekstien lisäksi? Ensimmäisenä todisteena voimme ottaa luomakunnan ihmeen: kuka muu kuin Jumala on voinut luoda kauniit kevätkukat, puiden silmut ja lehdet, auringon sekä taivaan muuttolinnut? Jos maailma on niin vanha kuin viisaat sanovat, 15 miljardia vuotta, millä voimalla kaikki on saanut alkunsa? Toisaalta on totta kansojen yleinen jumalusko: Ei ole kansaa tai heimoa, jolla ei olisi ainakin yksi palvomansa jumala.

Musertavin väite Jumalan olemassaoloa vastaan on niin sanottu teodikean ongelma: Jos Jumala on hyvä ja itse Rakkaus, miksi maailmassa on kärsimystä? Miksi Jumala salli holokaustin, Estonian uppoamisen, rikokset ja väkivaltaisuudet sekä vaikkapa parhaillaan jylläävän koronaviruksen?

Noin 500 vuotta sitten Lutherin aikalainen Erasmus Rotterdamilainen keksi teodikean ongelmaan järkeä tyydyttävän vastauksen: Jumala on kyllä hyvä, mutta myös pahuuden voimat ovat mahtavat. Humanisti Erasmuksen ajattelussa Jumala kyllä taistelee enkeliensä ja kaikkien pyhiensä kanssa pahuutta vastaan, muttei aina pysty sitä estämään.

Uskonpuhdistaja Martti Luther ei voinut Erasmuksen ajatteluun yhtyä. Hän torjui sen uskontunnustuksen sanoilla ”Minä uskon Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan.” Jumala siis Kaikkivaltiaana voisi kyllä poistaa pahankin. Hän kykenisi kyllä siihen, muttei sitä kuitenkaan tee. Tämä järjen ristiriita on monelle ihmiselle tänäkin päivänä ylivoimainen este uskomiselle.

Neljännen Mooseksen kirjan tekstissä israelilaiset olivat alkaneet kapinoida Jumalaa ja Moosesta vastaan. Silloin Herra salli myrkyllisten käärmeiden purra israelilaisia. Seurauksena oli, että kansan puheisiin tuli toisenlainen sävy:

”Me teimme synnin, kun puhuimme Herraa ja sinua vastaan.”

Voisiko tätä tekstiä siis tulkita niin, että Herra salli kansalle koettelemuksen, koska halusi puhutella sitä? Herättää ihmiset pohtimaan sitä, mikä on elämässä tärkeintä? Ainakin minulla tämä tahtoo ajoittain unohtua, vaikka kirkon työntekijä olenkin.

Niistä tragedioista ja onnettomuuksista, joita oman elämäni aikana olen kokenut, olen omin silmin huomannut seurauksena olevan, että ihmiset ikään kuin aktivoituvat. He alkavat pohtia syvällisempiäkin asioita kuin vain pankkitilinsä ja eläkkeensä kartuttamista, nautinnollisia lomia tai hienoja vaatteita ja tavaroita.

Toisaalta on kristilliseen teologiaan nojautuen erheellistä ajatella niin, että ne ihmiset, joihin koettelemus kohdistuu, olisivat välttämättä sen turhamaisempia ja syntisempiä kuin muutkaan.

Kun Mooses huomasi kansan ahdingon, hän alkoi rukoilla Herraa. Mekin voimme rukoilla itsemme ja kaikkien lähimmäistemme puolesta, että Jumala varjelisi meitä kaikelta pahalta ja koronavirukselta, ja että kaikkien ulottuville saataisiin tepsivää lääketieteellistä apua.

Herra kuuli Mooseksen rukouksen. Hän antoi Moosekselle käskyn valmistaa käärmeen kuvan ja nostaa sen tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka siihen katsoisi, jäisi eloon. Näin myös tapahtui.

Muistitkos sen, että juuri tähän erämaavaelluksen tapahtumaan Jeesus viittasi, kun hän julisti niin sanotun pienoisevankeliumin? Johanneksen evankeliumin 3. luvun mukaan:

"Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Vielä teodikeankin ongelmaa suuremman mysteerin luulisi siis olevan, että jos kerran Jeesus, Jumalan Poika, oli synnitön ja viaton, miksi hänen kuitenkin tuli kärsiä ristillä jokaisen ihmisen puolesta? Siksi, että sinulla ja minulla olisi iankaikkinen elämä, kun uskomme häneen. Tämä evankeliumi ja syntien anteeksianto Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä on Taivaan Isän sanoma meille tänään.

Jeesus paransi sairaita, kuurot alkoivat kuulla, sokeat saivat näkönsä, spitaaliset puhdistuivat, rammat ja halvaantuneet hyppivät kuin peurat. Kaikkivaltiaan Jumalan sanan voimalla.

”On Jeesus nimi ihanin / sielulle uskovalle. / Se lohdun antaa vaivoihin, / tuo rauhan ristin alle.” 

Jeesuksen nimeen, aamen.

Kolmiyhteisen Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen.

Hartauden johdantona luemme Uudesta testamentista 2. Kor. 5:14–21:

Kristuksen rakkaus pakottaa meitä. Me näet päättelemme näin: Kun yksi on kuollut kaikkien puolesta, niin kaikki ovat kuolleet. Ja hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä. Niinpä emme enää arvioi ketään pelkästään inhimilliseltä kannalta. Vaikka olisimmekin ennen tunteneet Kristuksen pelkästään inhimilliseltä kannalta, emme enää tunne. Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle! Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.

Amen.

Tekstissämme tehdään ero Jeesuksen historiallisen tunnustamisen sekä hengellisen tunnustamisen välillä. Hänen historiallinen tuntemisensa ei vaadi uskoa itse asiassa ollenkaan. Historialliset lähteethän osoittavat, että Jeesus on todella ollut olemassa, ihan siinä missä muutkin antiikin ajan henkilöt. Esimerkiksi roomalainen historioitsija Tacitus kirjoittaa käsitellessään Rooman suurta tulipaloa näin:

”Pysyvä huhu arveli keisari Neroa tämän tulipalon sytyttäjäksi. Voidakseen tukahduttaa huhun hän syytti rikoksesta lahkoa, jota yleisesti vieroksuttiin sen jumalanpalvelustapojen vuoksi ja jonka jäseniä kutsuttiin kristityiksi. Nimi oli annettu heille erään Kristuksen mukaan, jonka prokuraattori Pontius Pilatus tuomitsi ja naulitsi ristille Tiberiuksen hallitusajalla.” Näin siis antiikin historiankirjoittaja Tacitus.

Tämä katkelma myös osoittaa, kuinka kristittyihin suhtauduttiin tuohon aikaan. Heitä pidettiin vastenmielisenä lahkona, jolla oli mitä erikoisimpia tapoja. Kaikkein raskain kristittyjä vastaan esitetty väite oli syyte Rooman palosta, joka tuhosi imperiumin pääkaupungin vuonna 64. Palon todellinen sytyttäjä oli mitä todennäköisimmin pyromaniaa sairastanut keisari Nero itse, mutta vastuu oli helppo vyöryttää krisittyjen niskoille, sillä suuri yleisö ei pitänyt heistä muutenkaan.

Tämän jälkeen kristittyjen elämästä tuli ajoittain hyvin tuskallista ja vaikeaa. Heidän piti kokoontua katakombeissa, hautaholveissa, voidakseen viettää jumalanpalvelusta rauhassa. He tunsivat toisensa salaisista merkeistä, kuten kalankuvan piirtämisestä hiekkaan.

Niitä kristittyjä, jotka jäivät verekseltään kiinni uskonsa harjoittamisesta ja jotka eivät suostuneet kumartamaan keisaria, saatettiin syöttää villipedoille Rooman Colosseumilla. Valtaa pitävät yrittivät näin väkivalloin tukahduttaa kristinuskon. Kävi kuitenkin juuri päinvastoin: marttyyrien eli uskonsa vuoksi kuolleiden verestä tuli kristinuskon ekspansiivinen voima.

Mikä oli tuo usko, jonka kannattajat olivat valmiita menemään ennemmin leijonien eteen kuin kieltämään vakaumuksensa? Kaikessa hiljaisuudessa Kristuksen oppi alkoi saada yhä enemmän kannattajia, etenkin kuitenkin heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevien keskuudesta, joita tuohon aikaan olivat orjat ja naiset.

Lopullinen käänne taistelevan kirkon voitoksi tapahtui 300-luvulla, jolloin keisari Konstantinus Suuri hyväksyi kristinuskon valtionuskonnoksi. Herran sanaa sai julistaa julkisesti ja kenenkään estämättä.

Nykyinen tilanne monikulttuurisessa yhteiskunnassamme on kuitenkin alkanut muistuttaa yhä enemmän kristinuskon syntyaikoja. Uskoa Raamatun Kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen pidetään vain yhtenä näkemyksenä muiden joukossa, vieläpä vanhanaikaisenakin.

Tulee helposti ajatus, kuinka tuohon sanomaan toisaalta jaksaisikaan uskoa, kun niin ja niin monet muutkaan eivät usko. Hyvä paimen kuitenkin kutsuu jokaista ihmistä henkilökohtaisesti. Luterilaisen kirkon oppi-isä Martti Lutherkin korosti, että Kristuksen todellinen tunteminen ei ole pääntietoa, vaan se on hänen vastaanottamistaan omana Vapahtajanaan.

”Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksessa teki sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan.”

Jumala siis näkee puhtaana jokaisen ihmisen, jota saa katsella Poikansa ansion kautta, jokaista joka on ottanut hänet vastaan omana Vapahtajanaan.

Tekstimme puhuu ”sovituksen virasta”, jota hoitavat Jumalan lapset, Herran omat, itse. Se viittaa lähetystyöhön, jota kristityt tekevät paitsi kaukomailla, myös omassa kotimaassa ja -kaupungissa. Jumala puhuu Kristuksen lähettiläiden kautta, heidän suullaan ja kuuluttaa muuttumatonta sanomaa, jonka saa uskoa hänen nimessään ja veressään.

Paavalin tavoin rohkenenkin pyytää: ”Suostu sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.”

Tämä on sitä Kristuksen hengellistä tuntemista, joka takaa pelastuksen ja onnen jokaiselle, joka sen uskoo.

Muistammehan olla kiitollisia siitäkin, että saamme palvella Jumalaa avoimesti, toisin kuin ensimmäiset kristityt. Saamme kokoontua jumalanpalvelukseen ja veisata kiitosvirsiä Herralle. Eikö olekin hyvin!

Jeesuksen nimeen, aamen.

Rukoilemme, kuten Herra on meitä opettanut.

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia. Iankaikkisesti, aamen.

Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkoon meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen.

Rukoiletko?

Tuomo A. Komulainen

Rippikoulustani jäi mieleen, että rukous on sydämen nöyrää puhetta Jumalalle. Jeesus opetti oppilailleen, että rukoilla tulisi ”aina, koskaan lannistumatta”. (Luuk. 18:1.)

Rukoilun ulkoiset tavat ja sanat eivät ole niin oleellisia. Jonkun tutkimuksen mukaan käsien ristiminen voi kuitenkin helpottaa ihmistä keskittymään. Rukoilla saa juuri omilla, ehkä karheina ja kömpelöinä pitämillään sanoilla. Myös mielikuvilla, joita ei osaa sanoittaakaan.

Omassa elämässäni olen huomannut, että rukoilu saattaa joskus vallan unohtua. Vasta sitten, kun yllättää isompi ongelma tai suoranainen kriisi, muistuvat mieleen perimmäiset kysymykset. Jumala voikin sallia koettelemuksia muistuttaakseen olemassaolostaan.

Raamatun Jumala on rukoukset kuuleva Jumala. Hän kuulee yhtä hyvin kaikkia ihmisiä taustoihin katsomatta. Ellei toiveemme heti toteudu, se ei tarkoita, ettei Jumala olisi sitä kuullut.

Vanhan testamentin Mooses oli kerran vaikeassa tilanteessa. Meri oli edessä, faaraon sotajoukot takana. Omat joukot kapinoivat. Silti Mooseksen huokaus kantautui huutona Herran korviin. Meren yli avautui tie ja Herran kansa pelastui.

Luther muistutti kuulijoitaan kiitosrukouksesta. Helpostihan esitämme pitkän toivelistan, kuin Korvatunturille osoitetun: ”Nämä kaikki minä haluaisin, ja mahdollisimman pian.” Hyvä on kuitenkin muistaa myös kiittää Jumalaa. Kaikesta siitä hyvästä, mitä olemme jo saaneet.

Ruoka, lämpö ja vaatteet sekä itsenäinen isänmaa eivät ole olleet aiemmille sukupolville aina itsestään selviä eivätkä vieläkään kaikkialla. Erityistoiveisiimme Jumala vastaa sitten omalla ajallaan ja tavallaan. Hänen tarkoituksensa voi kirkastua vasta pitkän ajan kuluttua.

Hyvä lukija, muistetaanpa siis rukoilla, tunnetilasta riippumatta. Vanha tuttu Isä meidän -rukous on hyvä vaihtoehto, koska se on Jeesuksen itsensä opettama. Ennen ajallisia tarpeita muistutetaan, että Jumala on. Hänen nimensä on pyhä, hänen valtakuntansa on tullut lähelle.

Seuraavia Franciscuksen sanojakin saa lainata. Niiden myötä siunattua kevätkautta 2020!

Franciscus Assisilaisen rukous

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale, niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksiannon,

 missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,

 missä erehdystä, osoittaisin totuuden,

 missä epäilystä, auttaisin uskoon,

 missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,

 missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,

 missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon

 etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,

 hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,

 pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,

sillä antaessaan saa,

 kadottaessaan löytää,

 unohtaessaan saa anteeksi,

 kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.