Johanneksen evankeliumin kärsimyskertomuksessa tapaamme Pilatuksen, joka kysyy: ”Mitä on totuus?” Näen hänet edessäni – seisomassa Jeesuksen vieressä. He katsovat toisiaan. Pilatuksen kysymys on kohdistettu Jeesukselle, mutta ehkä se on kohdistettu yhtä paljon myös hänelle itselleen.
Itkuvirret
1600-luvun musiikista löytyy perinne, joka rakentuu raamatullisten valitusvirsien sävellyksille. Tätä tyylilajia kutsutaan nimellä ”Luentoja kuoleman varjossa” (Leçons de Ténèbres) ja musiikkia esitettiin erityisesti Ranskassa hiljaisen viikon aikana. Tämä surun täyttämä musiikki muistutti minua jokin aika sitten eräästä toisesta itkuvirsiperinteestä, karjalaisista itkuvirsistä. Sieltä löytyvät minun juureni.
Itkuvirsillä on kautta historian ollut tärkeä paikka monissa kulttuureissa. Ne ovat olleet työkalu surussa, niitä on laulettu, kun on etsitty totuutta ja merkitystä. Kun suru täyttää sydämemme, silloin kehomme soi mollissa. Suru ja hengitys punoutuvat sanattomiksi lauluiksi. Tai kenties lauluiksi, joita muut tuskin kuulevat.
Jumalan ääni
Hengittäminen tekee meistä eläviä. Se on sekä surua että iloa. Hengitys on Jumalan totuutta, luontokin hengittää. Tämä Jumalan totuus antaa elämän ja voiman. Se ottaa vastaan itkuvirteni, kyyneleeni ja huoleni. Hengityksessä on kaikki se, minkä Jumala loi. Jatkuvasti tapahtuva hengittäminen muuttuu suruksi ja samalla se parantaa. Se muuttuu rukoukseksi, keskusteluksi Jumalan kanssa. Hengittäminen todistaa Jumalan äänestä kehossamme. Jumalan ääni kuuluu hengityksessämme. Se kantaa meitä läpi elämän.
Jumalan ääni soi aina meissä. Kun paaston aikana pysähdymme ja kuuntelemme omaa hengitystämme, saamme silloin levätä Jumalan totuudessa. Lepää kuoleman varjossa, siellä Jumalan henki on aina lähellämme. Siellä saamme yhdessä laulaa: ”Herra, kädelläsi itkeä mä saan, kohonnut ei käsi kostamaan.” (Virsi 738:3) Jaat kanssani itkun, kunnes se loppuu.